16 Blocks

Bruce Williksen näyttelemä etsivä Jack Mosley nousee raskain askelin portaikkoa ylös. Asunnossa odottaa ruumis, joka ei jaksa Jackia sen kummemmin kiinnostaa, sillä masentuneen ja jalkaansa laahavan ihmisraunion päätehtävä kuluu alkoholin parissa… Niin, Jack Mosley on kuin John McLanen vanhempi versio, jossa ystävistään vieraantunut, mutta asuinalueensa baarimikot tunteva, poliisi löytää Mos Defin näyttelemän taparikollisen vilpittömästä aikeesta itselleenkin uutta pilkahdusta elämään. Hän päättääkin tehdä elämällään täyskäännöksen vanhojen ystäviensä edessä ja paeta saatettavansa kanssa kohti oikeustaloa, joka sattuu olemaan 16 korttelin päässä.

Oikeastaan kun asiaa ajattelee, niin Richard Donnerin ohjaama elokuva ei voisi paremmin alkaa: ajat sitten luovuttaneen ja selvästi menneisyyttään katuvan poliisin omantunto alkaa kolkuttamaan juuri sopivassa kohdassa. Samalla kun Jack ampuu ensimmäisen murhaajan aivot pellolle, putoaa ruskeassa paperisäkissä oleva viinapullo lähes symbolisesti maahan. Mies luopuukin näyttävästi vanhasta “rakkaastaan” ja palaa takaisin ammattiin, jota tavalliset kansalaiset kunnioittavat. Siitä alkaa myös kujanjuoksu, jossa 20 vuoden ystävyyssuhde vanhaan pariin, Frankiin (osuvasti näyttelevä David Morse), laitetaan poikki ja samalla ammutaan muitakin kavereita jalkaan. Valitettavasti Williksen loistoahdistus valuu kuitenkin pääosin 16 Blockissa hukkaan, sillä Donner virittää katsojan harmiksi elokuvasta miltei irrallisen kokonaisuuden nostaen pääosaan sympaattisen, harmittoman ja samalla suhteellisen ärsyttävän Mos Defin.

No, ei vika ole pelkästään Mos Defissä, josta on tullut väkisin elokuvan kälättäjä, selittäjä ja omatunto. Kun Willis tyytyy vain tuskastelemaan elokuvan läpi ikäänkuin loputtomasta krapulasta kärsien, jää Defille yksinkertaisesti liikaa tilaa. Vähälle ruutuajalle jää myös eittämättömän karismaattinen David Morse, jonka olemus sopii elokuvan pahalle pojalle mainiosti. Jopa niin mainiosti, että Morsen ja Williksen yhteiskohtaukset ovat helposti elokuvan parasta kauraa. Katsojan kannalta onkin harmillista, ettei elokuvan käsikirjoitus ole antanut myöten näiden kahden näyttelijän yhteiselle ruutuajalle, vaan keskittyy lähinnä puuskuttamaan miltei irrallisesta kohtauksesta toiseen.

Elokuva eteneekin miltei kuin poukkoilen paikasta toiseen. 16 korttelin matkalle ei nimittäin montaa ihmeellistä paikkaa mahdu ja Williksen konkkaus jääkin Defin kanssa muutamaksi tyhjäksi sananvaihdoksi ja ammuskeluksi. Tyypilliset nokkeluudetkin elokuvassa koetaan, mutta pääkliimaksina toimiva, miltei “Speedmäinen” osuus osoittautuu elokuvan yhdeksi heikoimmista lenkeistä. Kun lopussa vielä nähdään joskin poikkeuksellinen, mutta silti katsojaa kummasti tyydyttävä loppuselvittely, niin normaali toimintaelokuva on melkein paketissa. Alun potentiaalista onkin kutistunut lähes pannukakku, joka jaksaa juuri ja juuri nousta uunissa jonkinlaiseksi maistuen kuitenkin lähes mauttomalta. Sokeria tämä pannukakku kaipaisikin, mutta Donnerin ruokakaapista moisia aineita on turha hakea. Tällä elokuvalla onkin turha henkseleitään paukutella, vaikka kyseessä onkin ihan suhteellisen hyvä pätkä.