Hiekan ja Sumun Talo

Jokaisella meistä on unelmia. Toiset saavuttavat sen mitä haluavat, toisilta ne asiat riistetään. Unelmilla on tapana peilata menneisyyteen, unelmat edustavat parempaa tulevaisuutta, asioita, joiden vuoksi herätä aamuisin. Näitä asioita tutkii Vadim Perelmanin esikoisohjaus Hiekan ja sumun talo.

Kathyn (Connelly) elämä murenee entisestään, kun hänet häädetään isältään perimästä rantatalosta. Talon ostaa rahavaikeuksissa painiva iranilaisemigrantti Amir Behrani (vakuuttava Kingsley) tavoitteenaan myydä talo kovempaan hintaan. Kathy saa tukea Lesteriltä (Eldard), poliisilta, joka elää onnettomassa avioliitossa. Selviää, että Kathy häädettiin perusteitta, byrokraattisen virheen vuoksi. Romanssin syttyessä ja uuden, yhteisen elämän alussa Kathy ja Lester yrittävät saada talon takaisin sen oikealle omistajalle.

Hiekan ja sumun talo edustaa nykyaikaista väkevää tragediaa puhtaimmillaan. Katsojalle ei juurikaan anneta tilaa hengähtää ja ajatella kaiken kääntyvän parhain päin. Suomalaiseen mentaliteettiin tällaiset elokuvat tuntuvat istuvan pelottavan hyvin, tämän osoittaa esimerkiksi Pahan maan muutaman vuoden takainen menestys.

Tarinan yksipuolisen tunnesisällön johdosta näyttelijöiden tarmolla tulkitsemat hahmot jäävät kauttaaltaan etäisiksi ja kylmiksi, joidenkin kohdalla tämä on ollut tarinan kannalta tarkoituskin, mutta silti katsoja ansaitsisi enemmän samaistuttavia yksityiskohtia joihin tarttua. Toisaalta, Hiekan ja sumun talo tarjoaa jokseenkin erilaisen tavalla käsitellä pääkaksikon, Kathyn ja Amirin välistä jännitettä. Perinteisen, mustavalkoisen hyvä/paha-asetelman sijaan molemmat hahmot esitellään haavoittuvina, elämän muutosten kolhimina ihmisinä, jotka tavoittelevat samaa unelmaa erilaisin motiivein.

Hiekan ja sumun talo kompastelee siihen, missä Paha maakin ontui; jotta tragedia olisi uskottava, jotta katsoja voisi matkustaa hahmojen mukana aina vain pimeämpiin onkaloihin, on katsojan ymmärrettävä hahmojen tekemät valinnat. Jos katsoja kyseenalaistaa juonen kulun, illuusio rikkoontuu ja tapahtumat tuntuvat väkinäisiltä ja/tai helpoilta ratkaisuilta.

Mainittakoon vielä, että yritys tuoda kepeyttä muutoin niin tanakkaan sisältöön ontuu pahemman kerran: toistuva vitsi siitä, kuinka Amirin sukunimi lausutaan väärin tuntuu päälleliimatulta ja usein väärään paikkaan sijoitetulta.

Jennifer Connelly teki huomattavasti syvemmän roolityön muutoinkin ansiokkaammassa tragediassa Unelmien sielunmessu. Näiden kahden roolin välille voidaan vetää kohtuullisen suora viiva. Molemmissa tapauksissa Connelly tuntuu antaneen kaikkensa. Tällä kertaa tarina vain ei anna hahmolle tarpeeksi tilaa elää, muutoksen kaari jää vajaaksi.

Ben Kingsley sen sijaan tekee Amirista huomattavasti mielenkiintoisemman hahmon. Oscar-ehdokkuudella huomioitu roolisuoritus piirtää esiin henkilön, joka elää menneen ja nykyhetken ristiaallokossa. Länsimaisen ihmisen näkökulmasta eksentrinen, suoraselkäinen ja vahva mies yrittää tulla toimeen uuden kulttuurin keskellä, sekä samalla pitää kiinni menneisyydestään, asemastaan ja arvoistaan. Vivahteikas roolisuoritus onkin elokuvan kiinnostavinta antia.

Elokuvan hengittävin osa-alue on Coen-veljesten luottokuvaaja Roger Deakinsin tarjoama kuvallinen maailma. Raskas aihe on saanut seurakseen sielukkaat kehykset. Hiekan ja sumun talo onkin parhaimmillaan silloin, kun kuvien itsessään annetaan puhua kaikessa hiljaisuudessaan.

Hiekan ja sumun talo marssittaa esiin liudan ihmiskohtaloita, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Ohjaaja Perelman on luonut jokseenkin perinteisen pahan olon elokuvan, joka ei tarjoa juurikaan uutta, mutta kyllä se silti kannattaa katsoa. Kerran.