Lumottu

Yksi suurimpia vaikuttajia nuoreen elämääni, jotka muistan vielä lapsuudestani, ovat

elokuvat joita kävin vanhempieni kanssa katsomassa. Tarkemmin sanottuna Disneyn vanhat

klassikot, joita vielä esitettiin vanhan animaation kulta-aikana Helsingissä. Olin siis

suorastaan äärimmäisen valmis lyttäämään heti alkutekijöihinsä uuden Disney-firman

tuotoksen, joka mainosti itseään ennennäkemättömäksi ja paremmaksi kuin suuren pallokorvan

yhtiön aikaisemmat teokset. Vaikka näin pitkälle ei olla päästy, mikä on mitä

todennäköisimmin mahdoton saavutus nykyään, Lumottu onnistuu edustamaan monia niitä asioita,

jotka olivat kiehtovia ja rakastettavia aikaisissa animaatioissa.

Kaukaisessa (ja animoidussa) Andalasian valtakunnassa ovat asiat hyvin. Nuori ja kaunis

neito Giselle odottaa eläinystäviensä kanssa unelmiensa prinssiä. Unelmien prinssi etsii

jättien metsästämisen ohella sitä unelmiensa prinsessaa, jonka kanssa elää elämänsä

onnellisena loppuun asti. Juuri löytäessään toisensa valtakunnan ilkeä kuningatar lähettää

Gisellen paikkaan, jossa onnellisia loppuja ei tunneta; nykypäivän Manhattanille. Prinssin

lähtiessä pelastamaan rakastettuaan, sekä kuningattaren lakeijan seuratessa prinssiä, törmää

Giselle avioeroihin erikoistuvaan asianajajaan, joka ryhtyy auttamaan häntä.

Elokuvan alku voisi yhtä hyvin olla mistä tahansa koko perheen piirretyn lopusta. Puhtaasti

vanhoista kliseistä ja arkkityypeistä kumpuavat ensimmäiset kymmenen minuuttia kertovat

tarkkaan, mitä tuleman pitää. Vastakohdaksi luotu Manhattan elää sopivasti jossain juuri

uskottavan, sekä puhtaasn romantiikan välimaastossa. Lukuisat viittaukset vanhoihin

klassikoihin, joita on runsaasti, ovat hauskoja ja nokkelia bonuksia faneille. Näistä

näkyvin on vanhan Disney-elokuvien kaartin konkarin valinta kertojaksi tarinalle; Julie

Andrewsin.

Elokuvan oikeiden ihmisten näytellessä entisiä piirrettyjä on tärkeää, että

näyttelijät ovat ennenkaikkea hyviä ja luontevia koomikkoja. Erityisesti vielä vähän

tunnettu Amy Adams suoriutuu kuitenkin roolistaan loistavasti. Luonnollisen lahjakas Adams

on täydellisen valloittava ja rakastettava eksyneenä Gisellenä, joka sinisilmäisesti uskoo

rakkauteen ja laulun parantavaan voimaan. Vuoden aikana mainioita rooleja tehnyt James

Marsden irrottelee itseriittoisena ja pinnallisena, mutta hyväsydämisenä, prinssi uljaana.

Susan Sarandon, joka ei ole tehnyt huonoa roolia uransa aikana, on onnistunut valinta

lihalliseksi inkarnaatioksi Lumikin pahaa äitipuolta. Shown kuitenkin varastaa vakuuttava

luonnenäyttelijä Timothy Spall, jonka lemmenkipeä lakeija taistelee omien tunteidensa

kanssa. Spallin keikarointi ja tohelointi vetoaa varmasti nuorempiin katsojiin, mutta

parhaimmat vedot ovat säästetty vanhemmille katsojille nokkelan dialogin mukana. Lumottu

tavoittelee pienen ironisen otteensa turvin samanhenkisyyttä kahteen toiseen moderniin

satukertomukseen; Fables-sarjakuvaan ja Stardustiin.

Elokuvan laulut, jollaisia ilman ei olisi kunnollista Disney-elokuvaa, on säveltänyt

Leijonakuninkaasta ja Aladdinista tuttu Alan Menken. Lopputulos hipoo hetkittäin 90-luvun

alun viimeisistä suurista animaatioista tuttua tasokkuutta. Adamsin ja Marsdenin yhteiset,

sekä erilliset, laulut ovat hauskoja ja lämminhenkisiä. Elokuvan monista kohtauksista huokuu

tuttu ja turvallinen hömppäkomedian sydämellisyys ja vilpitön iloisuus.

Sillä Lumottu on todellakin hömppää. Sitä parasta ja viihdyttävintä sorttia. Se ei

teeskentele eikä esitä mitään turhia, vaan keskittyy kertomaan hyvin sitä tarinaa, jonka se

tahtoo kertoa. On totta, että se tarina on langanlaiha ja täysin ennalta-arvattavissa ennen

loppua. On helppoa arvata mihin tunteitaan piilottelevan asianajajan rakkaus lopulta

ajautuu, sekä mitä tapahtuu tarinan konnille. On sitäkin helpompaa kritisoida elokuvaa sen

yksinkertaisesta maailmankuvasta, jossa paha saa palkkansa ja rakkaus on yhden katseen

varassa. Siltikään tämä ei vähennä yhtään elokuvan arvosta. Lumottu alkaa ja päätty

satukirjan kansiin ja juuri sen pitäisi olla tarpeeksi, että ne katsojat jotka tajuavat

mistä on kyse, voivat katsoa elokuvansa rauhassa. Ne, jotka nauttivat syksyn loistavista

elokuvista, Hairspraysta ja Stardustista, löytävät Lumotusta samanhenkistä hupia ja lämpöä

pimeään talveen. Vaikka Disney ei ole saavuttanut yli vuosikymmeneen vanhaa tasoaan, on

Lumottu erinomainen harppaus oikeaan suuntaan.

Yhteenveto
Juuri sitä rakastettavaa ja hyväntuulista hömppää, jota maailma tarvitsee. Erinomainen

taidonnäyte Adamsin tasoiselta komediennelta.