I am Legend

Ajatus totaalisesta yksinäisyydestä maapallolla on psykologisesti karmiva. Maailmanlopun jälkeisiä kauhuskenaarioita on tutkittu ja tehty melkein kyllästymiseen asti, mutta vain harvat niistä ovat oikeasti panostaneet tämän yksinkertaisen pelon kuvaamiseen. On siis yllättävää, että Will Smithin toimintaelokuvaksi mainostettu I am Legend ei ainoastaan perusta koko elokuvan alkupuoliskoa tälle vaan myös se, että tempaus onnistuu erinomaisesti.

Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen. Kolmessa vuodessa maailma on autioitunut ja kuollut. Ihmisen kehittämä virus on levinnyt ilmassa ja tappanut kaikki, jotka eivät ole sille immuuneja. Muut selviytyjät ovat kuolleet pian niiden käsissä, jotka sairastuivat virukseen ja muuttuivat hirviömäisiksi otuksiksi. Tiedemies Robert Neville on omistanut yksinäisen elämänsä parannuksen keksimiselle.

Koko ensimmäisen puolituntisen elokuvaa katsoo silmät levällään. Visuaalinen loisto on uskomatonta. Autiot New Yorkin kadut ja puistot, hylätyt pilvenpiirtäjät ja luonnon takaisin valtaamat moottoritiet ovat loihdittu täysin uskottaviksi ja hyytäviksi visioiksi tulevasta. Smithin hahmon yksinäinen metsästys ja eläminen urbaanissa autiomaassa on toteutettu pelkistetyllä tarkkailulla. Arkipäiväisiä rutiineja piinaa pelko siitä, että kuolema odottaa jokaisessa varjossa. Lawrencen erinomainen ohjaus ei nojaa jo ärsyttävästi ylikäytettyyn kameran heiluttamiseen, vaan pitkiin ottoihin ja kamera-ajoihin. Kohtaus hylätyssä ja sysipimeässä rakennuksessa on vuoden hienoimpia.

Elokuva ei myöskään kavahda käsitellä kolmivuotisen yksinäisyyden tuomaa psykologista painetta. Eikä Will Smith kavahda haastetta. Erinomaiseksi näyttelijäksi itsensä todistanut Smith on vangitseva roolisuorituksessaan. Täysin hänen harteillaan lepäävä tarina ei kertaakaan tunnu tylsältä tai mitäänsanomattomalta. Smith rakentaa hahmostaan inhimillisen ja haavoittuvaisen, jonka ansiosta hänen koettelemuksien seuraamisesta tulee katsojallekin jännittäviä. Smith osoittaa dramaattista osaamistaan yrittäessään luoda keinotekoista maailmaa uudelleen ympärilleen keinoin millä hyvänsä. Eri puolille elokuvaa sijoitellut näyt menneisyydestä raottavat tarinaa sopivalla rytmityksellä. Elokuvaa on ollut säveltämässä lahjakas James Newton Howard, jonka musiikki on rajoitetusti esitteillä ja silloinkin hyvin ambientti pohjalta.

Äärimmäisen vahvan alun jälkeen elokuva haparoi hieman. Lähdeteoksessa päähenkilöä uhkaavat hahmot olivat pohjimmiltaan ihmismäisiä. Siihen mittasuhteeseen asti, että heidän kommunikointi kirjan päähenkilön kanssa oli aidosti ahdistavaa ja raastavaa luettavaa. Lähimmäisten muuttuminen hirviöksi, joka säilyttää kuitenkin rakkaiden inhimillisyyden rippeet, oli aidosti pelottava idea. Elokuvan ratkaisu on huomattavasti heikompi. Persoonattomasti mylvivät hirviöt eivät tavoita samaa tunnelmaa, jota heidän esikuvansa saavuttivat. Tämä ei tarkoita etteivätkö elokuvan hirviöt aiheuttaisi kylmiä väreitä katsojassa, päinvastoin, mutta lopputuloksesta oltaisiin helposti saatu parempaakin.

Elokuva myös tekee muutamia peri-hollywoodmaisia päätöksiä loppua kohden, eikä puolivälin jälkeen muistuta lähdeteostaan enää millään tasolla. On siis onni, että ohjaaja Francis Lawrence on erittäin lahjakas jännityksen ohjaaja. Hänen käsissään elokuva ansaitsee paikkansa sisarteoksena kirjalle, joka pystyy elämään samassa maailmassa täysin erilaisessa muodossaan. Vaikka loppu ei ole yhtä tyydyttävä kuin sitä toivoisi, elokuvassa on enemmän kuin tarpeeksi erinomaisia hetkiä pitämään mielenkiintoa yllä juuri sopivan keston ajan.

Yhteenveto
Jännittävässä ja hyvin rakennetussa maailmanlopun jälkeisessä visiossa on aineksia vuoden parhaimpaan kauhujännäriin. Loppua kohden heikkenevä elokuva on kuitenkin vuoden toimivimpia suurelokuvia.