Rottatouille

Toisin kuin sana tietokoneanimaatioelokuva, tietokoneanimaatioelokuvat ovat todella kivoja. Ne ovat myös ihania, söpöjä, sööttejä, lutusia, hellusia ja ihan vitun suosittuja. Juurikin niiden valtavasta suosiosta johtuen suuret tuotantoyhtiöt, etupäässä Disney, takovat rahaa samalla tutulla kaavalla muuttaen yleensä ainoastaan elokuvan miljöön, hahmojen nimet ja niiden rodut. Niin, rodut. Pixarin tehtailemille tietokoneanimaatioille on muodostunut suorastaan kanoniseksi velvollisuudeksi inhimillistää erilaisia elottomia tai ei-kognitiivisia elollisia olentoja. Tällaisia ovat viime vuosina olleet muun muassa lelut, autot, ötökät ja merenelävät, kun nyt elokuvateattereissa pyörivässä Disney Pixarin animaatiossa seikkailevatkin rotat.

Itse veikkaisin, asiaan yhtään sen tarkemmin perehtymättä, että elokuvassa kokkailevat jyrsijät ovat isorottia (Rattus norvegicus), sillä ne ovat kansoittaneet laajalti Keski-Eurooppaa, ja elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin. Toinen vaihtoehto olisi maailman yleisin rottalaji, mustarotta (Rattus rattus), mutta sehän tuntuisi loogisesti ajatellen mahdottomalta, kun elokuvan sankarirottakin on sininen. Hetken asiaan perehdyttyäni huomasin, ettei maailmalla olla juurikaan tehty havaintoja sinisistä rotista, joten voin hyvin olettaa, että kyseessä on vain Pixarin keino tehdä elokuvasta vielä vähän kivempi ja söpömpi. Vai voinko?

Ratatouille on alusta loppuun tyypillistä jenkkipropagandaa. Aluksi epäilyni heräsi sankarimme sinisyydestä, joka on jo ainakin puolisentoista vuosisataa, Yhdysvaltain sisällissodan ajoilta lähtien, ollut amerikkalaisuuden väri. Laivastonsini on siis luonteva kuosi viiksekkäälle kulinaristillemme, jonka englanninkielinen puhekin sujuu amerikkalaisella aksentilla, mikä on hyvin erikoista ranskalaiselta rotalta. Remy (sankarimme sininen) edustaa myös periamerikkalaisia arvoja. Hän (se kuulostaisi liian karulta inhimillisestä ystävästämme puhuttaessa) on erilainen, lahjakas, rohkea ja sydämeltään hyvä rotta, jonka usko muutokseen ja sitä kautta edistykseen on ehtymätön. Tämä ilmenee parhaiten kohtauksessa, jossa Remy uskaltaa vastustaa konservatismiin tukeutuvaa isäänsä pursuttamalla katsojaa kohti aimo annoksen siirappia, jonka arvo filosofisena mietteenä on verrattavissa lähinnä Matrixien tökeröön kausaliteettijankutukseen.

Hyväksyttyään itsensä ja oman erikoisuutensa, Remy on kykenevä peittoamaan elokuvan ihastuttavan amerikkalaisittain karrikoidut pahikset. Näistä ensimmäinen on rotan idolin, Gusteaun, keittiön vallannut ranskalaiskokki, joka on kuin jokaisen etelävaltioiden lipun autonsa konepellille maalauttaneen Forrest Gumpin näkemys ylimielisistä ranskalaisista. Elokuvan toinen pahis jauhaakin englantia yllättäen brittiläisittäin, mutta aivan kuten jenkit reaalimaailmassa, onnistuu Remy voittamaan brittiläisen elitistihomon puolelleen. Jörn Donnerin habituksella varustetun Anton Egon roolissa ääninäyttelee Peter O’Toole, joka ainoana ansaitsee erillismaininnan melko osaavan näyttelijäkaartin keskuudesta.

Koska animaatioiden pääasiallinen kohdeyleisö on lapset, on elokuvaan täytynyt limittää myös lapsille sopivia teemoja ja opetuksia. Koin amerikkalaisuutta liputtavan elokuvan tekopyhät marttakerhomoralisoinnit hyvin vastenmielisinä. Kaikki menee luonnollisesti vituiksi, kun Remy rikkoo yhtä kymmenestä käskystä, materialisoituneen maailman arvokkainta ohjenuoraa: Älä varasta. Tästä syntyykin sitten sellainen soppa, tai sanoisinko ratatouille, jota ei olekaan enää niin mukava alkaa niellä.

Joka tapauksessa kyseessä on ihan nätti ja kiva animaatio, joka soveltuu lässynlässynlää yyhoomutseille ja lapsenmielisille, mutta meille valveutuneemmille katsojille sen korostama amerikkalainen hegemonia niin viihteessä kuin ilmeisesti gastronomiassa on yksinkertaisesti liikaa.