Nuori Hannibal

Hannibal Lecterin “elämän” seuraamisesta on tullut monien jatko-osien seurauksena jo pieni klisee, jolla taotaan aiheen kiinnostavuuden takia taaloja tekijöiden taskuun. Onkin sääli, että Thomas Harrisin romaaneista on tehty jo neljä elokuvaa, joka on -kuten todettu- odotettua. Jonathan Demmen Uhrilampaat oli aikoinaan melkoinen menestys, eikä suotta: Anthony Hopkinsin hahmosta, Hannibal Lecteristä, muodostui yksi elokuvahistorian ikimuistoisimmista tappajista ja kohtaukset Jodie Fosterin kanssa syöpyivät monen mieliin. Menestyksen jälkeen ollaankin sitten menty kotvasti alaspäin: Foster ymmärsi kieltäytyä jatko-osista ja Peter Webberin ohjaamassa tuoreimmassa Lecter-filmatisoinnissa, Hannibal Rising:ssa, ei nähdä enää Hopkinsiakaan. Kyseessä onkin jossain mielessä tuore tulkinta tästä legendaarisesta elokuvan älykkäästä tappajasta ja tämän nuoruudesta.

Hannibal Rising onkin suhteellisen mielenkiintoinen, mutta valitettavan yksioikoinen kuvaus kannibaali-Lecterin synnystä. Tuntuukin siltä, että Tyttö ja helmikorvakoru-elokuvan ohjannut Webber on lähtenyt oikomaan elokuvaa liiaksi tehden siitä pelkästään ison vääryyden oikaisemisen hieman brutaalimmalla tavalla. Syyttävää sormea voidaan tietenkin myös osoitella Thomas Harrisin suuntaan, sillä mies on tehnyt romaaninsa pohjalta elokuvaan käsikirjoituksen, joka ei välttämättä kerro Hannibalin mielen liikkeistä yhtään mitään. Viiltävää analyysiä ja mielen syväluotausta odottava katsoja saakin tyytyä vain veitsen heilutteluun ja loputtomalta tuntuvaan tappamiseen, jossa siirrytään vain seuraavasta uhrista toiseen.

Elokuvan nimikkorooliin eksynyt näyttelijä, Gaspard Ulliel, on hieman luotaantyötävä tapaus näytellessään kolkkoa, älykästä ja lapsena traumoja saanutta Hannibalia. Ullielin puolustukseksi täytyy sanoa, että mies luo hahmostaan väkivaltaisen ja älykkään kuvan, mutta pelkät ilmeet ja muutamat onlinerit irvistyksien lomassa eivät normaalia katsojaa juurikaan säväytä. Ainoastaan romanttinen, itse asiassa jopa hengeltään eroottinen, lataus erittäin kokeneen näyttelijän, Li Gongin, kanssa on jotain uutta. Rakkaus japanilaiseen tuntuukin jopa voittavan Hannibalin murhanhimon, mutta lopulta intohimon tuulet puhaltavat väkivallan, ei rakkauden, suuntaan.

Elokuvasta löytyy myös muita mielenkiintoisia näyttelijöitä. Hannibalia pahempaa pirua näyttelevä Rhys Ifans on roolissaan kerrankin omiaan. Pahan pojan kasvot omaava Ifans näyttääkin roolihahmonsa kaltaiselta julmurilta, joka ei kaihda keinoja selviytyäkseen elämästä hengissä. Mukana komppaavat Richard Blake sekä mm. Romesta monelle tuttu Kevin McKidd tekevät hyvää työtä pikkurooleissaan ja elokuvan pakollisena poliisina nähtävä Dominic West tekee verrattaen hyvää työtä.

Hannibal Rising:n yksioikoisuus on oikeasti iso sääli, sillä Webberin ohjaamassa elokuvassa on monia mielenkiintoisia hahmoja, joiden päänsisäisiä liikkeitä olisi ollut mukava seurata. Nyt kaksituntiseen elokuvaan on ahdettu vain väkivaltaa väkivallan perään ja tuntuukin, että elokuva on “vain” perinteinen kehnohko thrilleri, jossa ihmisiä tapetaan yksiselitteisesti. Mitään jännitysmomenttia tai kutkuttavaan psykoanalyysia Hannibalista ei elokuvassa todellakaan nähdä. Sen sijaan Webber tarjoilee katsojalle aika pinnallisen kertomuksen pojasta, jonka traumaattinen kokemus lapsena tekee hänestä murhanhimoisen ja tunteettoman tappajan: ei muuta.