Alone in the dark

“Alone in the Dark” oli vuonna 1992 ranskalaisen Infogramesin julkaisema huima peli, joka otti vaikutteita H.P Lovecraftin luomasta “Cthulhu”-mytologiasta. Vuonna 2005 Uwe Boll teki tästä pelistä elokuvan, jolla ei käytännöllisesti katsoen ole mitään tekemistä alkuperäisen pelin kanssa. Vaatii jo suorastaan taitoa saada aikaan näinkin mielenkiintoisesta aiheesta tällainen pökäle. Kuka tahansa muu ohjaaja olisi saanut tästä vanhaa mytologiaa, hallituksen salajuonia, hirviöitä ja pimeyden pelkoa sisältävästä aineistosta ainakin siedettävän elokuvakokemuksen. Mutta Uwe Boll tekee sen minkä parhaiten osaa… Sössii kaiken.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, kun alkuteksteissä kerrotaan kuinka 10 000 vuotta sitten eräs kulttuuri vain katosi maanpäältä leikittyään pimeyden voimien kanssa. Uwe johdattaa tarinaa suorastaan esimerkillisen hyvin ja esitteleekin elokuvan pääsankarit mallikkaasti. Ainoastaan Tara Reidin näyttelemä arkeologi, Aline, on totaalisen epäuskottava roolissaan. Slater on taasen pikkuhiljaa vajonnut Hollywoodin a-listalta b-kastiin, mutta hän, ja elokuvan ärsyttävintä hahmoa näyttelevä Dorff, eivät todellakaan ole tämän pätkän heikoimmat lenkit. Alun taistelukohtaus Slaterin ja erään pahiksen kanssa on suorastaan viihdyttävä, sekä sitä seuraava ensi-kohtaaminen pimeydessä saalistavista muinaisista pedoista, jotka professori Hudgens on tarkoitukselliesti herättänyt 10 000 vuoden horroksesta, on kiihkeydessään suorastaan niskavilloja nostattava kohtaus. Toki elokuvan alkukin sisältää enemmän kliseitä kuin keskiverto ohjaajan koko tuotanto, mutta se ei tässä vaiheessa edes häiritse. Esimerkiksi se, että kaupungissa liikkuu parikymmentä “”superihmistä”, jotka saavat voimansa selkärangassa olevasta symbiootista (hui kuinka omaperäistä… Stargate, anyone ?).

Kun elokuva pääsee lähelle puoltaväliä tapahtuu jotain aivan käsittämätöntä. Uwe tempaisee kankaalle täysin irrallisia ja tarinalle tarpeettomia tietokonepelimäisiä kohtauksia, jossa terveetkin ihmiset hamuavat epilepsiaan tarkoitettuja lääkkeitä ja vannoutuneimmatkin pelifriikit repivät viimeisiä perskarvojaan. Taran näyttelemä argeologi muuttuu Lara Croftin taidot omaavaksi pyssysankariksi ja Dorff kääntää kelkkansa 180 astetta. Eikä tässä vielä kaikki: nämä elokuvan alussa esitellyt superihmiset muuttuvat jostain täysin käsittämättömästä syystä zombien näköisiksi pomppiviksi maalitauluiksi, joita vastaan ei auta muu kuin selkärangassa olevan symbiootin tuhoaminen. Tästä eteenpäin elokuva etenee suorastaan pelottavan kaavamaisesti, kuin tasolta toiselle etenevä tietokonepeli. Loppuhuipennuksessa ammutaan sitten miljoonia pateja näitä pimeyden örkkejä vastaan ja käydään taistelu loppupahista vastaan. Mitähän ihmettä Uwe mahtaa nauttia näiden elokuvien kuvauksissa, sillä ei tällaista jöötiä kukaan selvinpäin kehtaisi tehdä. Myös suurta hämmästystä aiheuttaa se, kuinka Dorff ja Slater ovat tähän projektiin lähteneet. Tosin herrat vetävät tämän kyllä sellaisella rutiinilla, että mistään intensiivisestä näyttelemisestä ei voida puhua, vaan pikemminkin minimisuorituksesta.

Kuulin tästä elokuvasta ensimmäistä kertaa, kun Suomen keltainen lehdistö hehkutti sitä, kuinka Nightwishin biisi soisi “suuressa Hollywood-tuotannossa”. Sitten selvisi että elokuva olisi tämä tietokonepelistä tehty Alone in the Dark, joka vain nostatti odotuksia siitä, että ensimmäinen pelistä tehty hyvä leffa näkisi päivänvalon. Sitten kuulin, että Uwe-boy ohjaa ja odotukset päättyivät siihen. Täytyy kyllä antaa Bollille tunnustusta siitä, että hän ei ainakaan petä ennakko-odotuksia. Samaa skebeliä tulee joka kerta… Aiheesta riippumatta. Elokuvan kohokohdaksi nousevatkin lopputekstit kahdesta syystä: elokuva on loppunut ja Nightwishin “Wish I had an Angel”-biisi lähtee soimaan. En yhtään ihmettele miksi hehkutukset suomalaisesta biisistä Hollywood-elokuvassa loppuivat sinä päivänä kun tämä elokuva näki päivänvalon.