elokuvateatteri.com

melkein kaikki elokuvista, suomeksi

Darren Aronofskyn miltei ikuisuusprojektiksi leimattua elokuvaa, The Fountainia, leivottiin valmiiksi poikkeuksellisen pitkään. Armottoman tuomion muualla mediassa saanut teos määriteltiin lähes poikkeuksetta liian vaikeaselkoiseksi tapaukseksi...

Darren Aronofskyn miltei ikuisuusprojektiksi leimattua elokuvaa, The Fountainia, leivottiin valmiiksi poikkeuksellisen pitkään. Armottoman tuomion muualla mediassa saanut teos määriteltiin lähes poikkeuksetta liian vaikeaselkoiseksi tapaukseksi tavalliselle katsojalle, muttei tietenkään lehtien kriitikoille. Tuloksena oli, että The Fountain sai katsojien blogeissa ja arvioissa loistavat pisteet kriitikkojen tyytyessä antamaan elokuvalle suurinpiirtein keskinkertaisia arvosanoja. Myös studiot näkivät elokuvan ongelmallisena: rooliin “lupautuneet” Brad Pitt ja Cate Blanchett ottivat projektista hatkat ja rahoittajat vetäytyivät. Lopulta elokuva kuitenkin raavittiin kokoon muiden voimien avulla, mutta lipputulot jäivät epäoikeudenmukaisesti melko vaisuiksi Amerikan maalla. Senpä vuoksi tätäkään elokuvaa ei luultavasti nähty Finnkinon elokuvateattereissa.

Tämä on sääli, sillä Aronofskyn järjestyksessään “kolmas” ohjaustyö on väkevää, joskin Piitä ja Unelmien sielunmessua hieman heikompaa, katseltavaa: mitä tapahtuukaan kun raivoisa ja intohimoinen rakkaus kohtaa kuoleman kahleet? No tietenkin odotettavissa on pakkomielteistä taistelua aikaa vastaan, osuvaa ja tunteikasta näyttelemistä, sekä metaforia, joiden ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa koulutusta.

Tajuaa elokuvan sisältöä tai sitten ei, niin tätä elokuvaa katsellaan oikeasti täysin tunnepohjalta. On turhaa ajatella ohjaajan tarkoitusperiä tai ajatuksia, kun elokuvan näyttelijät pistävät kaikkensa peliin melkoisen koskettavalla tavalla. Tomas / Tommy / Tomin ja kuningatar Isabelin / Izzin limittäin tapahtuva rakkaustarina koskettaakin lähes eri tasoilla: niin tunteen kuin visuaalisuudenkin osalta. Seurauksena on tunnelma, joka saa Clint Mansellin loistavan soundtrackin ansiosta melkoista nostetta. Mansell, joka tuntuu olevan Aranofskyn luottomies, saakin elokuvassa ison roolin upean musiikkinsa ansiosta, joista mm. kappaleet Stay with me ja Death is the Road Awe ansaitsevat mielestäni erityismaininnan.

Rachel Weiszin ja Hugh Jackmanin rakkaus tuntuukin yhtä aidolta: rakkaus sattuu, tuntuu ja ilmaisee itseään katsojan penkissä asti, eikä aidot tunnekohtauksen aiheuttamat kyyneleet ole kaukana. Weisz näyttelee roolinsa upeasti: kuolemaa odotteleva nainen kirjoittaa viimeisillä hetkillään kirjan elämänpuusta, todellisesta luomakunnan ihmeestä, jota Tomas lähtee tavoittelemaan. Samaan aikaan Weiszin näyttelemä Izzi vain hiipuu pois samalla kun aviomies Tom koettaa epätoivoisesti pelastaa vaimonsa. Monet saattavat ihmetellä, miksi Tom on niin raivoissaan koko elokuvan ajan: se raivo, mikä Tomin pinnan alta purskahtelee, ei ole turhautumista vaan rakkautta. Rakkaus onkin parhaimmillaan kiihkeää, intohimoista ja raivokasta tunteiden taistelua: siis niille, jotka uskaltavat elää. Jackman, jolle on tavallaan tullut tripla-rooli on myös roolissaan herra ja Hidalgo: täysillä Aranofskyn elokuvaan heittäytyvä aussi nousee näyttelijänä uuteen loistoon pahasti flopanneen Van Helsingin jäljiltä. Tuloksena on kyyneliä, rakkauden raivoa ja tunteen paloa pitkin elokuvaa.

The Fountainista myös näkyy selkeästi se, että kyseessä on nimenomaan Aranofskyn elokuva. Miehen kynänjälki näkyy hienoutuneena ja mukavan soljuvana tarinankerrontana, sekä aikaisemmin tavattu visuaalisuus on jälleen kerran vahvasti mukana. Jackmanin lento-jooga ynnä muut hienosti kuvatut asiat ovatkin katsojan verkkokalvolle sellaista herkkua, että oksat pois. Rauhallinen kuvan kuljetus tasapainottaa vielä elokuvan tunnelmaakin mukavasti ja tuttuakin tutummaksi tulleita lähiotoksiakin viljellään kiitettävästi. Aranofsky onkin asettanut elokuvan sellaiseen olotilaan, jossa katsojan velvollisuus on vain nauttia. Ja jos sen tekee oikein, ei hyvältä elokuvalta kykene välttymään mitenkään.

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset ja ruusut elokuvateatteri Niagaralle, joka otti ohjelmistoonsa tämänkin elokuvan. Risut luonnollisesti Finnkinolle.

  • 90%
    The Fountain - 90%
90%

Poiminta

Genret: draama,rakkaus,sci-fi
Kesto: 96 min
Ohjaaja: Darren Aronofsky
Pääosissa: Hugh Jackman,Rachel Weisz,Ellen Burstyn,Mark Margolis,Stephen McHattie
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2006

Tero Niemenpää

Sivuston perustaja ja moraalinen päätoimittaja, jos sellaiseksi tällä sivustolla voi ketään kutsua.

0 0 votes
Article Rating
Subscribe
Notify of
guest

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

8 Comments
Oldest
Newest Most Voted
Inline Feedbacks
View all comments
Anonymous
Anonymous
16 years ago

Vahvoja tunteita, kauniita kuvia, mutta tosiaan jokin puuttuu. 4p

Daniel
Daniel
16 years ago

Eipäs unohdeta Kronos Quartetin osuutta scoressa.

Salmu
Salmu
16 years ago

Sinällään mainiohko soundtrack on Mansellin ja Mogwain yhteistuotos, ei suinkaan Clintin oma setti.

egsdgds
egsdgds
12 years ago

Ei iskeny. En omista vahvaa lääkitystä.

Anonymous
Anonymous
16 years ago

Äärettömän vahva, kaunis ja koskettava elokuva. 5p.

Salmu
Salmu
16 years ago

Kuvittelin taman olevan itsestaanselvaa. Mansellin ideoimaa, mutta Mogwain vahvalla otteella itselleen sovittamaa ja taydentamaa parhautta.

Pres
Pres
16 years ago

Sävellykset ovat kuitenkin nimenomaan Mansellin omia.

mint
mint
14 years ago

Elokuvan idea on nimenomaan se, että “jotain jää puuttumaan”. Sellaiset asiat kuten rakkaus, kuolema, elämä ja luopuminen ovat mietityttäneet filosofeja kautta aikojen ja mietityttävät edelleenkin. Ne ovat ikuisuuskysymyksiä, joihin ei koskaan löydy lopullisia vastauksia, ne jäävät aina keskeneräisiksi ja jollain tasolla puuttellisiksi pohdinnoiksi.Elokuva on kaunis, herkkä ja laittaa ajattelemaan elämän ja kuoleman tarkoitusta. Parasta leffassa on juuri se, että lopussa Tom löytää henkisen rauhan ja oman henkilökohtaisen totuutensa – elämä on tarkoitettu elettäväksi ja rakkaudesta on nautittava silloin kun on sen aika. Jossain välissä on myös aika kuolla, kuolemattomuus ei ole ratkaisu elämän tarkoitukseen.Minusta tästä leffasta puhuttaessa ei voi puhua juonen rakentumisesta tai kerronnasta. Se on liian upea ja kaunis pilattavaksi moisella arvioinnilla. 2844 herättää ajatuksia, kannustaa etsimään omaa totuutta (elämäntarkoitusta), muistuttaa siitä, että elämme vain kerran ja siitä, miten kaunis asia rakkaus voi todella olla.