The Fountain

Darren Aronofskyn miltei ikuisuusprojektiksi leimattua elokuvaa, The Fountainia, leivottiin valmiiksi poikkeuksellisen pitkään. Armottoman tuomion muualla mediassa saanut teos määriteltiin lähes poikkeuksetta liian vaikeaselkoiseksi tapaukseksi tavalliselle katsojalle, muttei tietenkään lehtien kriitikoille. Tuloksena oli, että The Fountain sai katsojien blogeissa ja arvioissa loistavat pisteet kriitikkojen tyytyessä antamaan elokuvalle suurinpiirtein keskinkertaisia arvosanoja. Myös studiot näkivät elokuvan ongelmallisena: rooliin “lupautuneet” Brad Pitt ja Cate Blanchett ottivat projektista hatkat ja rahoittajat vetäytyivät. Lopulta elokuva kuitenkin raavittiin kokoon muiden voimien avulla, mutta lipputulot jäivät epäoikeudenmukaisesti melko vaisuiksi Amerikan maalla. Senpä vuoksi tätäkään elokuvaa ei luultavasti nähty Finnkinon elokuvateattereissa.

Tämä on sääli, sillä Aronofskyn järjestyksessään “kolmas” ohjaustyö on väkevää, joskin Piitä ja Unelmien sielunmessua hieman heikompaa, katseltavaa: mitä tapahtuukaan kun raivoisa ja intohimoinen rakkaus kohtaa kuoleman kahleet? No tietenkin odotettavissa on pakkomielteistä taistelua aikaa vastaan, osuvaa ja tunteikasta näyttelemistä, sekä metaforia, joiden ymmärtämiseen tarvitaan korkeampaa koulutusta.

Tajuaa elokuvan sisältöä tai sitten ei, niin tätä elokuvaa katsellaan oikeasti täysin tunnepohjalta. On turhaa ajatella ohjaajan tarkoitusperiä tai ajatuksia, kun elokuvan näyttelijät pistävät kaikkensa peliin melkoisen koskettavalla tavalla. Tomas / Tommy / Tomin ja kuningatar Isabelin / Izzin limittäin tapahtuva rakkaustarina koskettaakin lähes eri tasoilla: niin tunteen kuin visuaalisuudenkin osalta. Seurauksena on tunnelma, joka saa Clint Mansellin loistavan soundtrackin ansiosta melkoista nostetta. Mansell, joka tuntuu olevan Aranofskyn luottomies, saakin elokuvassa ison roolin upean musiikkinsa ansiosta, joista mm. kappaleet Stay with me ja Death is the Road Awe ansaitsevat mielestäni erityismaininnan.

Rachel Weiszin ja Hugh Jackmanin rakkaus tuntuukin yhtä aidolta: rakkaus sattuu, tuntuu ja ilmaisee itseään katsojan penkissä asti, eikä aidot tunnekohtauksen aiheuttamat kyyneleet ole kaukana. Weisz näyttelee roolinsa upeasti: kuolemaa odotteleva nainen kirjoittaa viimeisillä hetkillään kirjan elämänpuusta, todellisesta luomakunnan ihmeestä, jota Tomas lähtee tavoittelemaan. Samaan aikaan Weiszin näyttelemä Izzi vain hiipuu pois samalla kun aviomies Tom koettaa epätoivoisesti pelastaa vaimonsa. Monet saattavat ihmetellä, miksi Tom on niin raivoissaan koko elokuvan ajan: se raivo, mikä Tomin pinnan alta purskahtelee, ei ole turhautumista vaan rakkautta. Rakkaus onkin parhaimmillaan kiihkeää, intohimoista ja raivokasta tunteiden taistelua: siis niille, jotka uskaltavat elää. Jackman, jolle on tavallaan tullut tripla-rooli on myös roolissaan herra ja Hidalgo: täysillä Aranofskyn elokuvaan heittäytyvä aussi nousee näyttelijänä uuteen loistoon pahasti flopanneen Van Helsingin jäljiltä. Tuloksena on kyyneliä, rakkauden raivoa ja tunteen paloa pitkin elokuvaa.

The Fountainista myös näkyy selkeästi se, että kyseessä on nimenomaan Aranofskyn elokuva. Miehen kynänjälki näkyy hienoutuneena ja mukavan soljuvana tarinankerrontana, sekä aikaisemmin tavattu visuaalisuus on jälleen kerran vahvasti mukana. Jackmanin lento-jooga ynnä muut hienosti kuvatut asiat ovatkin katsojan verkkokalvolle sellaista herkkua, että oksat pois. Rauhallinen kuvan kuljetus tasapainottaa vielä elokuvan tunnelmaakin mukavasti ja tuttuakin tutummaksi tulleita lähiotoksiakin viljellään kiitettävästi. Aranofsky onkin asettanut elokuvan sellaiseen olotilaan, jossa katsojan velvollisuus on vain nauttia. Ja jos sen tekee oikein, ei hyvältä elokuvalta kykene välttymään mitenkään.

Lopuksi vielä lämpimät kiitokset ja ruusut elokuvateatteri Niagaralle, joka otti ohjelmistoonsa tämänkin elokuvan. Risut luonnollisesti Finnkinolle.