Tämä seuraava artikkeli on ensisijaisesti tarkoitettu tukemaan allekirjoittaneen mielenterveyttä. Rakkaat elokuvateatterilaiset, nimeni on Antto ja minulla on ongelma. Ron Howard – kalju, keski-ikäinen amerikkalaisohjaaja. En tunne häntä. En ole nähnyt häntä kasvokkain. Mutta vihaan, rakastan, halveksun ja ihailen.
Aloitetaan ensimmäisestä, todellisen cinefiilin mielipiteestäni. Ron Howard: Hollywoodin hattarantekijä, joka oksentaa timokoivusalosmaisilla puolilähikuvilla valkokankaalle toinen toistaan sentimentaalisempia tuhkimotarinoita (onhan hän nimennyt yhden elokuvistaankin tuon sadun mukaan) ja kerää tavan tästä akatemian kunniamainintoja. Käyttää surutta nykyajan Jimmy Stewartia, Tom Hanksia, pyrkimyksessään saattaa amerikkalaista unelmaa globaaliin levitykseen. Yksi pala Hollywoodin persoonattomassa nykysuuntauksessa mainostaa elokuvaa tuottajan tai ohjaajan edellisten teosten mukaan.
Antto Orasmaa, riisuttuna kyynisyydestään. Ron Howard: Apollo 13 ja lähes pala kurkussa etenevä loppuratkaisu. Kuinka joku on näin taidokkaasti voinutkaan kertoa legendaarisen tarinan näin tunteisiin vetoavasti? Aina koskee sieltä syvältä nähdessäni Howardin tuotoksia. Vetoavat sisimpään. Väliäkös tuolla, vaikka lypsääkin ryysyistä rikkauksiin–muottia vailla kontrollia…
Tässä siis terapiapiirin ensimmäinen askel: myöntäminen. Sen olen tehnyt teille sähköisessä muodossa. Auttakaa siis miestä hädässä, puhukaa järkeä ja vakuuttakaa minut argumenteillanne. En kestä enää kauan tätä moraalis-eettistä taakkaa. Parhaiten tuon painolastin purkaminen tapahtuisi, jos jaksaisitte kommentoida alla olevaan laatikkoon joitakin hyödyllisiä vinkkejä. Kiitos jo etukäteen.
Seuraavassa terapiapiirissä käsitellään A. Orasmaan ambivalenttia suhdetta holokaustielokuviin, Adam Sandleriin ja Jerry Bruckheimeriin.
