Rakkaus on molemminpuolista uhrausta ja vastavuoroista välittämistä. Vaan mitä kun toinen ihmissuhteen osapuolista haluaa kontrolloida toista mielivaltaisesti? Onko rakkaus kohdannut kipupisteensä; toteutuuko rakkauden perusajatus enää ollenkaan? Näitä rakkauden erityispiirteitä ja menneisyyden kohtaamista uudessa ihmissuhteessa käsittelee Alfred Hitchcockin monipuolisin ja kiehtovin teos Vertigo – punainen kyynel.
Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin Hitchcockille räätälöimään upeaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva trilleri on sekoitus perverttistä omistamisenhalua, muistojen läsnäoloa ja epätasapainoista parisuhdetta. Huijatuksi joutuneen yksityisetsivä Scottie Fergusonin maailma on edelleen järkkynyt varjostettavansa Madeleine Elsterin kuolemasta. Tavatessaan naista erehdyttävästi muistuttavan Judy Bartonin menneisyys herää eloon. Kuten Barbie-nukkea mielivaltaisesti muuttaen, Scottie pyrkii luomaan Judysta Madeleinen peilikuvan – täsmälleen samanlaisen jollaisena hän näki varjostettavansa ensi kertaa. Fiksoituminen rakkauteen uudelleen elämisenä, pyrkimyksenä käyttää aiemmin menetetty mahdollisuus, ajaa Scottien lopulta hulluuden partaalle.
Kuten valistusajan filosofi Immanuel Kant jo etiikassaan aikanaan totesi, tulee jokaista ihmistä käsitellä ”tavoitteena sinänsä, ei välineenä”. Scottien tapauksessa Judy on kuitenkin muuttunut kylmäksi välinearvoksi menetetylle rakkaudelle, uudelle mahdollisuudelle. James Stewartin kylmäävistä kasvoista huokuu läpi elokuvan loppuosan kiireellisyys, neuroosinomainen perfektionismi ja huolestuminen; ”tämä ei saa toistua”. Pelko menettämisestä ohjailee liki marionettimaisen suvereenisti ja täysin ulkopuolelta.
Onko rakkaus sitten menetetty tällaisessa tilanteessa? Judy ei ainakaan itse usko tähän, vaan pyrkii aktiivisesti sopeutumaan epämiellyttäviin olosuhteisiin. Usko parempaan antaa pontta jatkaa eteenpäin. Tämä surullista kyllä on tuttua myös Suomessa niille lukuisille perheväkivallan uhreille, jotka joutuvat kahden tunteen väliseen ristiriitaan – välittääkö vai pelätäkö?
Vertigossa rakkaus tuhoaa ja se menetetään. Reaalielämässä rakkaudessa on silti edelleen toivoa. Kyky uusiutua ja prosessoida ihmissuhteita sekä elämää on taito, joka on psykologisesti ja mielenterveydellisesti korvaamaton. Vaikka menneisyyttä onkin usein kivuliasta muistella, se ei saa silti ohjata nykyistä hetkeä.
