Crash

Crash on mielenkiintoinen hyppy tuntemattomaan osa-alueeseen ihmismieltä,
joka on kuitenkin piilossa jokaisen sisällä. Rasismista eri vahvuuksilla
kertova Crash näyttää katsojilleen monien ihmisten tarinat Los Angelesissa,
ja kitoo ne yhteen samalla tavalla kuin Magnolia vuosia sitten. Lopputulos
ei kuitenkaan ole lainkaan hävettävä, vaan loistava mestariteos joka voitti
syystäkin vuoden parhaan elokuvan Oscarin.
Crashin on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Haggis, jonka ansioita on mm.
Million Dollar Babyn saama Oscar screenplaysta. Elokuvaa tähdittää monta
loistavaa näyttelijää, mm. Matt Dillon, Don Cheadle, Ryan Phillippe, Thandie
Newton sekä yllättävän hyvän roolin suorittava Sandra Bullock. Näiden, ja
monien muiden ihmisten tarinat nitoutuvat yhteen erinäisillä tavoilla.

Elokuva on kuin läpikatsaus erilaisten ihmisten ennakkoluuloihin, yleiseen
elämäntilanteeseen sekä kaikkeen mahdolliseen rasismiin sekä syrjimiseen, on
perusteena sitten raha tai ihonväri. Latinoa epäillään turhaan
jengiläiseksi, mustaa sosiaalituella eläväksi torakaksi ja niin edelleen.
Elokuva tunkeutuu katsojan sisimpään, ja pakottaa katsojan tekemään omia
moraalisia päätöksiään elokuvan jatkuessa, vaikka kaikki mitä katsoja näkee
on näyteltyä. Näin elokuva saakin jokaisen tutkimaan sisintään sekä
miettimään, kuinka rasistinen itsekin saattaa sisimmissään olla.
Elokuva kertoo toivosta, rakkaudesta, ystävyydestä, halveksumisesta sekä vihasta. Kahden tunnin aikana ehditään käymään läpi
jokainen tunneskaala alusta loppuun, ilman minkäänlaista kliseistä roskaa
mihin monesti elokuvissa jämähdetään.

Jossakin määrin elokuva ahdistaa katsojaansa, mutta jossakin määrin se antaa
toivoa. Toivoa paremmasta, rasismin ennakkoluulojen ylittämisestä ja
vapaasta elämästä. Henkilöt eivät jää musta-valkoisiksi, yksikerroksisiksi
tauluiksi, vaan heidän sisältään löytyy monituisia kerroksia, mitkä
perustelevat elokuvan tapahtumia. Crashissa ei ole mustaa tai valkoista, on
vain harmaan eri sävyjä.

Crashin kuvaustyyli, musiikki sekä leikkaukset ovat kaikki loistavia sekä
ensiluokkaisia, mutta parasta on kuitenkin Tarantinon lailla pistävä
dialogi. Tässä pieni näyte:
Graham: OK, I was raised badly. Why don’t you take your clothes off, get
back into bed, and teach me a lesson?
Ria: You want a lesson? I’ll give you a lesson. How ’bout a geography
lesson? My father’s from Puerto Rico. My mother’s from El Salvador. Neither
one of those is Mexico.
Graham: Ah. Well then I guess the big mystery is, who gathered all those
remarkably different cultures together and taught them all how to park their
cars on their lawns?
Kuten aikaisemmin sanoin, elokuvassa parasta on selvästikin sen dialogi ja
sen toimivuus eri ihmisten välillä. Kemia ei tunnu tekaistulta, ja eri
ihmisistä oikeasti välittää ja heille toivoo parasta. Kuten Crash itsekin
sanoo, elämme lasiseinän takana toisistamme emmekä uskalla koskettaa.
Välillä kaipaamme ihmisiä ja kosketusta niin paljon, että törmäämme
toisiimme niin suurella voimalla että se järkyttää meitä.
Koska me opimme välittämään, rakastamaan ja suvaitsemaan toisiamme? Emme ole
vielä perillä, mutta olemme matkalla kohti toistemme ymmärtämistä.