Merijalkaväen Mies

Hollywoodin nuoren toivon, Sam Mendesin, uusin teos jatkaa samalla ihmisvetoisen draaman linjalla kuin kaksi aiempaa teostaan: American Beauty ja Road to Perdition. Jokainen elokuva tutkii tavalla tai toisella ihmisen reagointia elämän absurdeihin tilanteisiin ja mutkikkaisiin käänteisiin. Jarhead perustuu myös suurimmilta osin tositapahtumiin, mikä tuo omaa resonanssiaan ja kaikua nykypäivän tilanteeseen.

Anthony Swofford, kutsumanimeltään Swoff, värväytyy armeijaan siinä toivossa että mainetta ja mammonaa riittäisi taivaan täydeltä kunhan sankaritekoihin päästään. Heti alkuunsa koettu harjoitusleiri vie kuitenkin kaikki ennakkoluulot mukanaan, ja viimeistään kun aavikolle päästään ovat käsitykset muuttuneet täysin. Yhdessä komppanjansa kanssa, ja varsinkin ystävänsä Troyn avulla, Swoff jatkaa päivttäistä tyhjää rytmiään sodassa jossa ei taistella. Keskellä kaikkea tyhjää ja turhaa istumista, alkavat miesten hermot hajota, ja Swoff herää kysymään ‘miksi me taistelemme?’ ja ennen kaikkea saako hän ammuttua yhtäkään laukausta ennen sodan päättymistä.

Jo etukäteen vahvoja odotuksia sisältänyt Jarhead oli kohdallani yllätys monella tapaa. Ensinnäkin kyseessä on vasta Sam Mendesin kolmas elokuva. Olin utelias näkemään pystyykö Hollywoodin niin sanottu kultapoika pitämään yllä mahdottoman korkean laatunsa jonka aloitti American Beautylla ja jatkoi erinomaisessa Road to Perditionissä? Myös elokuvan aihepiiri oli mikroskoopin alla, pystyisikö elokuva pitämään aiheensa tiukasti kurissa ja seuraamaan erinomaisen kirjan tapahtumia, ilman että vajoaisi helppoihin kritiikkeihin nykypäivän tilanteesta lähi-idässä? Vastaus kumpaankin oli ilokseni; kyllä.

Mendesin ohjaus on edelleen yhtä vahvaa kuin American Beautyn alkuaikoina. Turvallisesta ‘elokuva’ tunnelmasta ollaan kuitenkin siirrytty karumpaan ja digitaalisempaan menoon sotatilan tunnelman saavuttamiseksi. Alussa nähtävät rauhalliset otokset väistyvät hetkessä hektiseen käsivarakameraan ja todella kineettiseen kuvaukseen, hyvin tallentaen katsojalle sotilaiden oman energisyyden. Huomautuksen sanana mainittakoon että vaikka kyseessä on suurimmaksi osaksi käsivaralla kuvattua menoa, ei Mendes ole sortunut nykyisin liiallisuuksiin nähtyihin kikkoihin, vaan kuva on selkeää ja tasaista lähestulkoon koko elokuvan ajan. Käsivaralla kuvaaminen tukee tarinaa, eikä suinkaan ole vain trikki, Mendesille. Elokuvan loppupuolella nähtävät palavat öljylähteet ovat myös muistutus Mendesin tavasta saada koruton ja lohduton näyttämään aavemaisen kauniilta.

Rooleissaan loistavat uuden sukupolven nuoret nimet. Jake Gyllenhaal jatkaa vakuuttavaa uraansa nyt täyskasvuisena miehenä. Hiljaisen ja emotionaalisesti rankan roolin vetävä Gyllenhaal tulkitsee Swoffordia hallituin elein jotka vain korostavat hetkittäin murenevan miehen tilaa elokuvan jokaisena hetkenä. On uskomatonta verrata elokuvan lopussa nähtävää miestä siihen, mihin meidät tutustutettiin sen alussa. Peter Sarsgaard on myös erinomainen vaikeasti lähestyttävänä ja itsevihaa ylitsepursuavana Troyna. Sarsgaard on saman luokan mestari kuin Gyllenhaal, molemmat ovat nuoresta iästään huolimatta lahjakkaita ja henkisesti vahvempia kuin lukuisat muut vastanäyttelijät joita samasta kategoriasta löytää. Sivurooleissa nähtävät nuoret sotilaat tukevat heitä täysin rinnoin, mutta muutamaa vahvaa suoritusta lukuunottamatta, he jäävät auttamatta kahden pääosan varjoon. Huikean yliarvostettu Jamie Foxx on ihan yhtä sietämätön kuin aikaisemmissakin elokuvissaan. Sivuosissa piipahtavat Chris Cooper ja Dennis Haysbert melko mitäänsanomattomissa rooleissa.

Jarhead on kuvauksen ja näyttelytyön ohella myös teknisesti laadukas elokuva. Erikoistehosteet ovat huomaamattomia, mutta melkein elintärkeitä tarinan kannalta. Irakin luominen Amerikan sisämaahan on onnistunut hienosti eikä kertaakaan tohdi edes ajatella että sitä ei oikeasti kuvattu aavikolla. Myös musiikilta ja lavastukseltaan elokuva toimii. Mendesin luottosäveltäjä, Thomas Newman, tekee hyvää työtä tuoden musiikkiin vivahteita ja vaikutteita itämaista sekoitettuna millitaristiseen teemaan.

En kuitenkaan lähtisi kutsumaan Jarheadiä sotaelokuvaksi. Omasta mielestäni se on hyvin kaukana aiheesta. Vaikka olemmekin melkein koko elokuvan aavikolla, ja vaikka mainokset mitä selittäisivät, on kyseessä kuitenkin ihmisten ja sotilaiden oma matka omiin pimeyden sydämmiinsä. Tarina heidän sodastaan, sodassa joka ei ollut oikea sota, ja joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Swoffordin tavoin, ovat tuhannet ihmiset vieläkin aavikolla, taistelemassa tavoitteesta jota hekään eivät täysin ymmärrä. Jarhead on yhden merijalkaväen miehen synninpäästö siitä tylsyydestä, turhautuneisuudesta ja lopulta kivusta jota he joutuivat kokemaan. Vain palatakseen maailmaan joka oli jo ehtinyt siirtyä seuraavaan suureen tapahtumaan. Mendes on onnistunut jälleen luomaan puhuttelevan, ja omankaltaisen, työn. Draamaelokuvan sodasta jossa ei sodita.

Yhteenveto:
Erinomainen draama jollaista ei sotaelokuvan saralla ole nähty. Vaikuttava katsaus yleisesti inhottujen Amerikkalaisten sotilaiden päihin.