Mean Girls

Angstia, angstia, angstia. Sitä useimmiten tarjoillaan amerikkalaisessa teinileffoissa. Tai sitten imelä vuosisadan rakkaustarinoita. Näitä molempia riittää uusimmissa teinileffassa, Mean Gilrsissä.

Cady Heron (Lindsay Lohan) on elämänsä alkuvuodet Afrikassa elänyt 16-vuotias, joka joutuu tosipaikan eteen tullessaan ensi kertaa aitoon amerikkalaiseen high schooliin, tai ylipäänsä mihinkään kouluun, häntä on näet kotiopetettu ennen. Cady (lausutaan kheidi, ei khädi) huomaa pian, ettei oikea kouluelämä olekaan kovin ruusuista, oikeastaan päinvastoin. Hän kuitenkin tutustuu pariin vaihtoehtonuoreen, jotka opastavat pari käytännön seikkaa, muun muassa missä kukakin istuu ruokalassa, kuinka sosiaalisia ketkäkin ovat jne. Yksi sääntö kuitenkin on: “muoveille”, superpissiksille, ei saa jutella. Muovit ovat elokuvan mukaan se pissaliisaryhmä, joka on koulussa kaikkein suosituin. Koska elokuva ei olisi elokuva ilman jonkinlaista konfliktia, päätyy Cady tietysti hengaamaan muovien kanssa ja vielä kaiken lisäksi osaksi salaliittoa. Puuhpuuh.

Mean Girls on silti huono teinielokuva, koska se on itse asiassa hyvä. Se ei käynyt liian puuduttavaksi, vaikka näin sen kahdesti ja on ainoa nuorisoelokuva, jonka olen jaksnut katsoa loppuun asti nukahtamatta tai tuntematta sietämätöntä pahoinvointia. Lohan tekee uskomattoman aikuismaisen roolityön, vaikka hän elokuvaa tehdessään on todella ollut 16-vuotias. Toinen positiivinen yllätys oli muoviryhmän johtaja Rachel McAdams, joka jo lähes kolmekymppisenä osaa mukautua 15-vuotiaan elämään. Hyvä elokuva, josta riittää riittää iloa muillekin kuin 13-vuotiaille.