Kolme väriä: Punainen

Olen aina pitänyt punaista väriä intohimon värinä, mutta Krzysztof Kieslowski näyttää viimeiseksi jääneessä elokuvassaan, että punainen voi olla jotakin mystistä, ajattelemaan panevaa ja aivot haastavaa tunnetta. Haastava on elokuvakin, sillä kuuluisan ja palkitun väri-trilogian viimeinen osa, Kolme väriä: Punainen, on intelligenttiä elokuvaa, joka suorastaan pakottaa katsojansa ajattelemaan ja korjaamaan ryhtinsä: eihän tälläistä elokuvaa voi laiskassa asennossa edes katsoa, koska kyse ei varsinaisesti ole pelkästä viihteestä. Kolme väriä: Punainen onkin kerrassaan tarinaltaan upea ja tunnelmaltaan suorastaan tyrmäävä elokuva, eikä ole mitenkään sattumaa, että monet pitävät juuri tätä elokuvaa trilogian parhaana teoksena.

Arvosteluissani olen monesti todennut, ettei elokuva synny pelkästä hengestä, vaan yleensä tarvitaan muutakin kuin tunnetta; elokuva tarvitseekin tunteiden ja tunnelman tulkitsijoita, näyttelijöitä. Kolme väriä punaisessa Kieslowski on asettanut päärooliin Irene Jacobin, joka näyttelee nuorta valokuvamallia innolla: tummat silmät räiskyvät elämäniloa sydän roihuten Valentinen löytäessä elämäänsä sisältöä auttamisen ilosta ja pelkästä hyvän olon tuottamisesta muille ihmisille. Jacobin Valentine onkin kuin paljon myöhemmin ilmestyneen Amelien mini-Amelie pienemmässä mittakaavassa. Muutenkin Jacobin roolihahmon arkisuus ja mahtipontisten eleiden niukkuus antavat uskottavuutta miespääroolissa olevan Jean-Louis Trintignantin rinnalla. Trintignant, joka näyttelee eläkkeelle vetäytynyttä tuomaria, on kuin Valentinen vastakohta kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja juroudessaan: elämästä yleensäkään ei tarvitse välittää ja ainoana kiinnostuksen kohteena ovat lähialueiden naapurien puheluiden kuuntelu. Silti mitään räjähdystä ei näiden kahden vastakohdan kohtaamisesta synny: suurien tunteiden sijaan Kieslowski rakentaa tarinaansa äärimmäisen rauhallisella ja verkkaisella otteella, joka antaa katsojallekin sijaa. Lopulta hiljalleen ulospäin lämpiävät roolihahmot ovat katsojan ehdottoman kiinnostuksen kohteita, jossa roolihahmon pään sisälle on helppo päästä, mutta ajatuksia ja tunteita on niin kovin vaikea tulkita.

Kolme väriä: Punainen tarjoaa katselijalleen retken, joka on kuin hämmentyneen ja eksyneen sielun jatke. Se on kuitenkin samalla valoisa, kannustava ja eritoten elämänhaluun yllyttävä elokuva, jossa mielialat vaihtelevat arkisesta touhusta tunteisiin, joita ei voi selittää. Omalla tavalla Kolme väriä: Punainen on toisaalta myös aavistuksen kostonjanoinen teos, jossa tuomarin katkeria sanoja seuraavat lähes tuntemattomaan jäävät motiivit. Kakun kuorruttaa todentuntuinen kerronta, jossa roolihahmot muuttuvat katsojan pään sisällä todellisiksi ja samalla äärimmäisen kiinnostaviksi hahmoiksi. Kaiken kaikkiaan Kolme väriä punainen on ehdottomasti niin yksinään kuin kuuluisan trilogian osanakin mestariteos, klassikko, joka on ansainnut paikkansa elokuvan historiassa. Kolme väriä: Punainen on myös elokuva, ikään kuin kolmasosa-testamentti jälkipolville, johon päättyi mestariohjaaja Kieslowskin liki 40-vuotinen ura ohjaajana kuoleman koittaessa pari vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.