Kate & Leopold

Mitä tapahtuu kun yhdistetään mm. Coplandin ja Vuosi nuoruudestani -ohjaaja James Mangold, romanttisten komedioiden tähti Meg Ryan ja lähinnä toimintapainotteisista rooleistaan tuttu Hugh Jackman, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen näyttelemällä Ryhmä-X -sarjakuvan ehkä kuuluisinta hahmoa, Wolwerineä. No, voin sanoa, ettei siitä mitään maata järisyttävää, planeetat radaltaan suistavaa romanttista komediaa synny, mutta kuitenkin ihan katsottava ja kliseisesti sanottuna mukiinmenevä elokuva, jonka parissa jaksaa hymyillä parikin kertaa elokuvan noudattaessa perinteistä rakkauskomedioiden kaavaa ihastus-rakastus-vihastus-rakastus.

Mangoldin elokuvan näyttelijät ovat tarkoin harkittuja. Oikeastaan vain rakkauskomedioissa onnistunut (esim. Uneton Seattlessa) Meg Ryan on naispääosassa tavallaan oma itsensä mainostoimistossa työskentelevänä uranaisena, joka on antautunut työn vietäväksi. Vastakohdaksi sopiikin siten kohtuullisen hyvin Jackmanin näyttelemä herttua 1800-luvulta, jonka käytöstavat ovat totta kai mitä moitteettomammat. Jackman onnistuukin roolissaan suhteellisen hyvin miltei alati Mona Lisa:maisesti hymyilevänä aatelisena, jonka vilpitön ja perusrehellinen olemus sopii rakkauskomedioihin mitä parhaiten. Kun mukana kuikuilee vielä Road Tripistä tuttu Breckin Meyer ja sivuosiin valahtanut Liev Screiber, on jonkinasteinen hymynaama jo elokuvalle annettava.

Harmittaa vain, että Mangoldin ohjaamasta ja osittain käsikirjoittamasta elokuvasta ei ole saatu enempää irti, sillä perus-synopsis on Kate & Leopoldissa suhteellisen kiinnostava ja uniikki. Juonen alkukuviot ovatkin mielenkiintoisia: Leopold (Jackman) havaitsee omassa aikakaudessaan eriskummalliselta vaikuttavan miehen, Stuartin (Schreiber), jota hän lähtee seuraamaan valmistumassa olevalle sillalle. Seuraa aikahyppy omaan nykyaikaamme ja tietenkin paljon mahdollisuuksia ihmettelemiselle. Toisin kuitenkin käy ja Leopold vaikuttaa olevankin tulevaisuudessa kuin kotonaan. Mitään kulttuurishokkia ei tulekaan ja aiheella herkuttelu jääkin vain miltei leivänpaahtimen varaan. Sen sijaan elokuva keskittyy Katen (Ryan) ja Leopoldin romanssin kehittymiseen, joka tosin lienee elokuvan hengen kannalta täysin oikea ratkaisu. Harmi vain, että romanssikin tuntuu vain niin kovin tavalliselta kahden ihmisen kohtaamiselta, joka on jo kerrottu muissa elokuvissa kymmenin, ellei sadoin, eri tavoin. Kun vielä toteutuskaan ei mitenkään häikäise, vaan kaikki ohjauksesta miljööseen on yhtä samaa tasapaksua huttua, on tuloksena kerran katsottava romanttinen pläjäys, jonka onnellinen loppu on arvattavissa heti alkuteksteistä lähtien.