Body Snatchers

Varmastikin ainakin kolmannen kerran televisiosta tullut Body Snatchers oli jälleen kerran perustolloa sci-fiä ja kauhuilua, joka jättää 90-luvun alun genrestään tusinaelokuvien maun suuhun. Abel Ferraran laimea ohjaus Jack Finneyn romaanista ja näyttelijöiden yleis-tasapaksuus vetävät mennessään koko kiinnostavan aiheen avaruuslonkeroista, unhon maille. Onneksi kuitenkin kaupalliset televisio-kanavamme jaksavat meitä ilahduttaa uusinnoilla, johon minäkin tällä kertaa retkahdin -jälleen kerran.

Body Snatchers on kuin keskinkertaisen tv-sarjan pilotti: se haiskahtaa hieman samana vuonna alkaneelta Salaisilta kansioilta jääden kuitenkin kulttisarjasta useankin tuuman verran. Pääroolissa oleva Gabrielle Anwarkin on yhtä laimea kuin koko elokuva: nuoren naisen katse on lasinen ja ontto, eikä Billy Wirthin näyttelemän pikapoikaystävän rooli paranna silmien siristelystä ja liimatukasta huolimatta pätkääkään kokonaisuutta. Kun vielä Terry Kinney sählää koeputkien kanssa ja Meg Tilly keskittyy lähinnä alastonkohtaukseensa, niin koko elokuvan roolitusta on syytä ihmetellä. Varsinkin kun mukaan on eksynyt pieneen ja merkityksettömään rooliin Forest Whitaker, elokuvan ainoa “oikea” näyttelijä.

Body Snatchers on selkeästi torstai-illan huuman elokuva: puolivaloilla liikkuva, katsojaakin väsyttävä, harvoin pilkahteleva parin kohtauksen ihme ja mörköily, josta juuri ja juuri haluaa sen televisioluvan verran päivässä maksaa. Se on myös suoraviivaisen juonen omaava ja jatko-osia odottava elokuva, jonka rauhallisen pinnan alta kuohuu väkivaltainen ryöppy saatesanoilla: “älä nukahda tai ne vievät sinut”.