Liikkuva Linna

Ohjaaja Hayao Miyazaki on kotimaassaan elämääkin suurempien ohjaajien joukossa. Vähintäänkin yhtä kunnioitettu ohjaaja kuin Kurosawa, Miyazaki on tehnyt uransa aikana pitkälti hittejä ja mestariteoksia toisensa jälkeen. Muutaman vuoden takainen Henkien Kätkemä oli varsinainen taidonnäyte siitä mitä animaatiolla voi saada aikaan. Nyt ensi-iltansa saanut Liikkuva Linna perustuu löyhästi samannimiseen kirjaan. Se on myös Miyazakin uran heikoimpia tuotoksia Kissojen Valtakunnan ja Kiki’s Special Deliveryn ohella.

Liikkuva Linna kertoo Sophie nimisestä nuoresta tytöstä. Hän elää eräänlaisessa steampunk maailmassa, jossain teollisen vallankumouksen ja fantasian välimaaston rajoilla. Nyt useat valtakunnat ovat ryhtymässä sotaan, ja pienen sattuman kautta Sophie kohtaa Hauru nimisen velhon, joka vetää hänet mukaan seikkailuun Liikkuvaan Linnaan ja uusiin maailmoihin.

Liikkuva Linna on tarina ulkonäön alla piilevistä voimista, anteeksiannosta, rohkeudesta ja itsensä hyväksymisestä. Sophie on itsestään ja ulkonäöstään epävarma nuori nainen kun taas Hauru on turhamainen ja omaan komeuteensa koukussa oleva mies. Ikävä kyllä molempien alussa esitetyt ongelmat jäävät vain pinnallisiksi raapaisuiksi hahmojen sisäiseen kehitykseen. Tämä ongelma vaivaa muutenkin yleisesti elokuvaa, ollakseen tarina pinnallisuuden alla piilevistä kauniista asioista ja merkittävistä teoista, on elokuva itse lopeensa pinnallinen ja ulkokuoren alta tyhjä. Hahmojen motivaatiot ovat yhtä tyhjän kanssa, ja se mikä alkoi Prinsessa Mononokessa tutkielmana hyvän ja pahan häilyvien rajojen tutkielmana on pelkistetty ja jopa naurettaviin mittasuhteisiin vietyä leikkiä tässä. Elokuvassa esitellään kokonaiset kaksi varsinaista pahista ilman minkäänlaista varsinaista konfliktia kenenkään tai minkään välillä. Haurun omat motivaatiot jäävät täysin tuuliajolle, ja Sophien hahmolle jää vain aikaa olla hämillään tai vihainen.

Animaatio tosin on huippuluokkaa. Miyazakin jälki on upean yksityiskohtaista ja elävää. Maisemat ovat kaikessa eeppisyydessään ja fantastisuudessaan tiukasti kiinni realistisissa näkymissä. Usein kuin pastellivärein tehtyjä vuoria ja vapaan ruohon peittämiä mäkiä jää ihastelemaan täysin lumoutuneena. Myös hahmot ovat ilmeikkäitä ja eläviä ainakin ulkoisesti. Haurun linna on myös yksityiskohtainen ja hieno vekotin vailla vertaa.

Ongelmat siis piilevät Liikkuvan Linnan kerronassa ja mitäänsanomattomassa tarinassa. Hahmot ovat pitkälti yksiulotteisia ja enemmänkin karikatyyrejä verrattuna esim. Henkien Kätkemän, Porco Rosson tai Prinsessa Mononoken kaltaisiin hahmoihin. Tarina ei kulje mihinkään pitkään aikaan ja elokuva on muutenkin aivan liian pitkä. Se yksinkertaisesti kolahtaa kasaan kuin tikkutalo noin puolessa välissä esitysaikaansa. Normaalisti myös musiikki olisi pelastanut paljon, mutta loppujen lopuksi Joe Hisashin soundtrack jää elokuvan tavoin puiseksi eikä jätä mitään mieleen suuntaan tai toiseen.

Liikkuva Linna on varmasti monelle animeen tutustuvalle, tai muuten vain disneymäisen animaation diggarille erinomainen leffakokemus. Visuaalisesti näppärä, tarinaltaan ontto elokuva ei jätä tosin vaativalle anime-fanille, saati sitten Miyazakin aiempien töiden arvostajille paljoa nautittavaa sen ulkokuoren alettua karisemaan pois. Sääli sinänsä, Liikkuvassa Linnassa oli potentiaalia vaikka mihin.

Yhteenveto:
Liian pitkä, liian sekava ja aivan liian lapsellinen kokonaisuus jossa ei ole mitään samaa kuin Miyazakin aiemmissa mestariteoksissa.