Kuolleiden Valtakunta

Melkein neljä vuosikymmentä sitten, George A. Romero uudisti täysin pelisäännöt zombie-elokuva genressä. Hänen Dead trilogiastaan tuli kuuluisa ja kunnioitettu kauhutrilogia kaikille siitä kiinnostuneille. Sitä on siitä lähtien apinoitu ja kopioitu kyllästymiseen asti. Nyt Romero on palannut takaisin omaan genreensä tekemään vielä yhden tarinan Zombien valtaamasta maailmasta, ja melkein onnistuu tekemään sen erinomaisesti.

Land jatkaa määrittämättömiä vuosia Dayn jälkeen. Maailma on nyt täysin Zombien valloittama, ihmiset ovat paenneet erinäisiin kaupunkeihin ympäri maailmaa, jos ovat edes hengissä enää. Yhdessä kaupungissa, joka on jaettu kahteen, raivoaa vieläkin vahvat luokkaerottelut ja rahanhimot kaiken tuhon keskellä. Fiddlers Greenissä asuvat rikkaat ovat luoneet itselleen oman paratiisin tuhon keskelle, ja kuten aikoinaan Dawnissa kauppakeskukseen sijoittuneet selviytyjät, he jatkavat eläämänsä normaalisti. Ulkopuolella slummeissa, ihmiset taistelevat päivittäin hengestään. Riley (Simon Baker) on pienen ryhmän johtaja jonka tarkoituksena on koluta lähikaupunkeja ruokaa ja juomaa varten, mutta hän on saamassa tarpeekseen elämästä ihmisten parissa ja aikoo lähteä. Mutta erään illan keikan päätteeksi tapahtuu jotain minkä seuraukset tulevat järisyttämään koko Fiddlers Greenin perusteita.

Romeron tarinat tunnetaan niiden vahvoista yhteiskuntakriittisistä sanomistaan. Ensimmäinen Night of the Living Dead sisälsi paljon kritiikkiä massahysteriaa ja rotuennakkoluuloja kohtaan, Dawn hyökkäsi kuluttajia ja amerikan materialisoitunutta kansaa kohtaan, Day oli vastalause millitarisimin vallalle ja tieteen hyväksikäytölle. Land on viitteiltään ja kriitiikiltään selvästi avoin eikä se yritäkkään piilotella sen sanomaa vertauskuvien alle. Elokuva piikittelee vähän väliä niin Amerikan ulkopolitiikkaa, eristäytymistä maailmalta, hallituksen tapaa kääntää ihmisten huomiot muualle paheilla ja seksillä. Dennis Hoppeirn esittämä Kaufman jopa eräässä vaiheessa toteaa varsin huvittavasti tuhon uhatessa: "We don’t negotiate with terrorists!" Tällä puolella elokuva onnistuukin varsin hyvin ja Romeron vihaista hyökkäystä nykypäivän Amerikkaa kohtaan on varsin viihdyttävä seurata.

Näyttelijät tekevät työnsä myös yllättävän laadukkaasti elokuvan genren huomioonottaen. Simon Baker on varsin karismaattinen ja pidettävä päähenkilönä ja tarinan sankarina, hän jopa saa muutaman korniuden dialogissa kuulostamaan täysin selväpäiseltä ja hyväksyttävältä. Lahjakas Asia Argento on enimmäkseen tuhlattu rooliinsa ja hänelle ei jää käteen muuta kuin söpöillä elokuvan läpi, missä hän sitten onnistuukin erinomaisesti. Aina yhtä raivostuttavan huono Dennis Hopper tyytyy tekemään taas kerran Easy Riderit ja on pihalla pitkälti koko elokuvan ajan mumisten typeryyksiä yhdellä vakio-ilmeellään. John Leguizamon esittämä Cholo on motiiveiltaan ja käytökseltään sangen lapsellinen tapaus, mutta Leguizamo on yllättävän viihdyttävä roolissaan eikä varsinaisesti ärsytä ollenkaan muutamassa typerässä kohdassakaan. Erityismaininta menee Robert Joyn esittämälle Charlielle jonka hahmo on elokuvan ehdottomasti hauskin ja kiinnostavin tapaus. On myös pakko mainita Eugene Clarkin esittämä zombie Big Daddy jonka roolisuoritus vaihtelee tyylikkäästä itseparodiaan. Kuten Dayn Bub, on Big Daddy yllättävän ihmismäinen tapaus muiden tusinazombien joukossa.

Tässä pääsemmekin elokuvan pahimpaan ongelmaan, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Romeron ajatus älykkäistä zombeista ja ihmisyyden palaamisesta heihin on kiinnostava ja varmasti tutkimisen arvoinen. Mutta Romero tuhlaa koko lähtökohdan muutamiin halpoihin nauruihin ja sitten siihen että zombiet käyttävät vanhojen ammattiensa välineistöä tappamaan ihmisiä. Vaikka en yhtään pidä ‘älykkäät zombiet’ ajatuksesta, olisi ollut kiinnostavaa nähdä mitä Romero olisi saanut aikaan jos olisi osannut pitää itsensä aisoissa. Nyt hänellä tuntuu olevan vain kiire päästä pistämään Fiddlers Green raunioiksi.

Ei siten etteikö elokuva olisi huonosti ohjattu, päinvastoin. Romero on kehittynyt vuosien aikana ohjaajana huomattavin harppauksin ja se näkyy laadussa. Landissa on muutamia suorastaan henkeäsalpaavan kauniita otoksia, mm. Zombien ylösnouseminen vedestä, Cholon viimeiselle taipaleelle lähteminen ja alussa näkyvä tyhjä kaupunki. Romero osaa käyttää luomaansa maailmaansa loistavalla tarinankerronnallaan hyväksi ja kuvaa kuollutta maailmaa verrattuna Fiddlers Greenin varauteen hienoilla kuvakulmilla ja kontrasteilla. Land on visuaalisesti onnistunein Dead trilogian osa. Ajoittain tosin jäin kaipaamaan vanhoja trikkejä, naamareita ja nukkeja. Rahan ei ollessa ongelma, ollaan menty paikoitellen överiksi muutamilla tietokonetrikeillä mitkä näyttivät Dayn aikoihin vielä huomattavasti uskottavimmilta.

Land on siis hyvin ohjattu, paikoitellen hyvin näytelty, varsin verinen ja groteski, vastalause Amerikan nykytilanteelle. Siinä on paikoitellen kohtia mitkä saavat uskomaan että elokuvalla olisi mahdollisuus nousta yhtä suureen klassikko asemaan kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin siitä jää uupumaan jotakin mikä teki edellisistä niin vaikuttavia. Elokuva on viihdyttävä ja lyhyen kestonsa ansiosta sen jaksaa katsoa varmasti uudelleenkin, mutta sitä ei voi olla harmittelematta että pienen hienoviilauksen avulla olisi ollut käsissä jälleen uusi kauhun mestariteos. Tosin, vieläkin Romeron ‘keskiverto’ elokuva on parempi kuin kymmenet muut ‘erinomaiset’ kauhuelokuvat.

Yhteenveto:
Kauhun mestarin paluu ei ole ehkä se mestariteos mitä odotettiin. Mutta sisältää silti niitä samoja aineksia mitkä tekivät kolmen vuosikymmenen takaisesta trilogiasta tunnetun läpimurron.