Beck -Poika lasipallossa

Kerrassaan mainion Beck -Mainostaja-elokuvan ohjannut Daniel Lind Lagerlöf sai ansaitusti toisenkin mahdollisuuden ohjata Rolf ja Cecilia Börjlindin teksteihin perustuvaa ruotsalaista perusjännäriviihdettä, Beckiä. Tällä kertaa Beck joukkoineen joutuu suhteellisen helpohkon paikan eteen: hieman yli keski-ikäinen nainen löytyy murhattuna omasta talostaan. Juttu näyttää jo selvältä, kun talosta löytyy autistinen lapsi verissäpäin murha-ase kädessään, mutta mikään ei liene Beckin maailmassa tarpeeksi selvää, sillä taustalta löytyy tragedia, joka ravistelee murharyhmääkin suuntaan jos toiseen.

Näyttelijäntyö on Poika lasipallossa kertakaikkisen upeaa katsottavaa. Mikael Persbrandt ottaa jälleen kerran takaisin hahmonsa Gunvaldin tietoista itsevarmuutta. Jääkylmä ja korkean moraalin omaava Gunvald on Persbrandtin käsissä jälleen kerran todella vakuuttava. Mies tekee todellakin Beckeissä kertakaikkisen näkyvää työtä, ja pitää tasonsa yllä elokuvasta toiseen. Elokuva on myös tällä kertaa vakavahenkinen, tietyssä mielessä lähes raaka, mutta sitä tasapainottavana tekijänä on puolestaan Peter Haberin näyttelemän Beckin puhdas inhimillisyys, joka tasoittaa mukavasti elokuvaa pehmeämmäksi. Toinen elokuvan yllättäjistä on puolestaan isompaan rooliin nouseva Hanns Zischler, jonka hahmo, Josef Hillman, kokee oman inhimillisen erehdyksensä. Hillmannin ja Beckin ystävyyssuhteiden joutuessa koetukselle Haber ja Zischler pistävät keskinäisissä kohtauksissaan parasta osaamistaan. Valopilkkuina ovat myös Beckin omalaatuista naapuria näyttelevä Ingvar Hirdwall ja osastonjohtaja Marie Göranzon. Itse pääpirun roolin taas vetää kunnialla läpi hyvin hillitysti ja upeasti näyttelevä Ulf Friberg, eikä yhtään huonommaksi voida autistista Jackia näyttelevää Leo Hallerstamia.

Ohjaaja Lagerlöf ei ole onneksi lähtenyt muuttamaan hyväksi havaittua Beck-konseptia. Värit ovat Beckin maailmassa hyvin tummia ja pehmeitä. Poliisit hiillostavat poplareissaan selvästi tavallisemmin pukeutuvia epäiltyjä. Kontrasti poliisien ja epäiltyjen välillä jätetäänkin tarkoituksella suhteellisen suureksi. Elokuvassa tapahtumiin otetaan sopivissa kohdissa tarpeeksi etäisyyttä kuitenkin niin, että ratkaisuhetkillä lähes mitään ei jätetä näyttämättä. Alkukantaiset, lähes primitiiviset, tunteet nousevat pintaan niin henkilöhahmoissa kuin jopa katsojassa asti. Varsinkin autistisen Jackin kohtalo oikeasti koskettaa, mutta onneksi pahaa varjostaa pois Haberin näyttelemän Beckin inhimillisyys, joka osoittaa, ettei toivosta kannata koskaan luopua. Siitä ei kuitenkaan pääse yhtään mihinkään, että Beck kahlitsee jälleen kerran katsojansa penkkiin kiinni, ja päästää otteestaan vasta elokuvan lopputekstien päätyttyä. Upea elokuva jälleen kerran ruotsalaisilta.