Kauna

Rakas kollegani Jaakko Honkala kirjoitti äskettäin arvostelun tästä samaisesta elokuvasta huomattavasti eri näkökulmasta kuin minä. Tuo arvostelu kannattaakin lukaista läpi ennen elokuvan katsomista.

Olin aiemmin nähnyt mainoksia Kaunasta, mutta ne eivät oikeastaan jaksaneet saada minua kovin kiinnostuneeksi. Sittemmin eräässä mainoksessa törmäsin nimeen “Sam Raimi” ja syöksyinkin heti seuraavana päivänä katsomaan elokuvan aivan omin silmin. Samin titteli tämän elokuvan tekijäjoukossa oli “executive producer”, joka riitti vakuuttamaan minut. Raimihan on tunnettu mm. legendaarisesta kauhuelokuvasta Evil Dead.

Itse olen kauhuelokuvien alalla kohtuullisen kokematon. Tähänastisiin kokemuksiini ei kuulu mitään The Ringiä ihmeellisempää, joten en välttämättä osaa arvostella Kaunaa lajityypin kannalta oikein. Vaan mitä sitten? Elokuvana Kauna vetosi minuun hyvin, ja todellakaan en ole pitkään aikaan elokuvan lopussa päästänyt suustani lausetta: “joko nyt?”

Kauna kertoo japanilaisesta talosta ja sen sisällä riehuvasta kirouksesta, joka tarttuu ihmisestä toiseen ja ei jätä uhrejaan rauhaan. Buffynakin tunnettu Sarah Michelle Gellar esittää amerikkalaista vaihto-oppilasta joka tekee töitä paikallisessa terveyskeskuksessa. Hänelle lankeaa keikka tuohon kirottuun taloon, ja tästä alkaa pitkä tapahtumien sarja, joka vie matkallaan hengen monelta ihmiseltä.

Monet valittavat Gellarin olevan täysin sopimaton päärooliin, mutta minua ei Buffy-menneisyys häirinnyt, koska en ole koskaan kyseistä sarjaa katsonut. Minun silmiini hänen roolityönsä oli “ihan ok”-luokkaa ilman sen isompia ongelmia. Rooleista valopilkkuna oikeastaan esiintyi tasaisen rauhallinen ja itsevarma Ryo Ishibashi etsivä Nakagawana. Muut suoritukset olivat senverran tasaisia, että niistä ei irtoa sen enempää kehuja kuin haukkujakaan.

Minusta Kauna oli pelottava. Tällä lauseella voidaan tiivistää elokuvan hyvät puolet nättiin nippuun. Kun ajattelen elokuvaa ja sen sisältöä myöhemmin, juoni sisältää paljon epäloogisuuksia, henkilöhahmot käyttäytyvät kummallisesti ja dialogikin nykii. Elokuva sai minut kuitenkin temmattua mukaansa niin hyvin, että näitä vikoja en katsoessani huomannut. Kauhuleffojen tärkeintä objektia, sitä jota ei saa näyttää liikaa, haamua/mörköä/zombia/monsteria/hullua tappajaa piiloteltiin sopivissa määrin. Sitä näytettiin juuri senverran, että se jätti jokaisella kerralla yhtä säväyttävän vaikutelman ja säilytti pelottavuutensa. Useinkaan en pelännyt niinkään henkilöhahmojen puolesta vaan oikeastaan siksi, etten tahtonut nähdä mörökölliä ja tilanteeseen liittyvää böö-efektiä uudetaan.

Ehkäpä yksi Kaunan vahvuuksista piileekin myös tässä: elokuva on tajuttoman epälooginen, eikä odotettua säikäytystä tulekaan välttämättä silloin kun sitä odottaisi. Screenplayssa on aika-ajoin niin käsittämättömiä mutkia, että katsoja laitetaan hämilleen, juuri ajoissa odottamaan seuraavaa yllätystä.

Mitenköhän tämä sitten toimii kotiteatterissa? Noh, voisipa toimia jopa paremmin kuin keskellä päivää elokuvateatterissa. Muistakaa katsoa yöaikaan.