Taru sormusten herrasta -Kaksi tornia

Aiemmin lähinnä pienen piirin kulttisplattereita tehtailleen Peter Jacksonin isolla rahalla masinoitu Lord of the Rings-trilogian toinen osa on ylidramatisoitu, ylinäytelty, näkemyksetön, yllätyksetön ja tylsä visualisointi J.R.R. Tolkienin klassikkoromaanista. Tympeässä ja temaattiselta anniltaan olemattomassa kyhäelmässä hobittikaksikko Frodo ja Sam jatkavat matkaansa kohti Mordoria muun porukan tapellessa puolta vaihtaneen Saruman-velhon örkkiarmeijaa vastaan.

Ongelmia riittää: Ensimmäisenä pistävät silmiin käsittämättömät näyttelijävalinnat. Tyttömäinen Elijah Wood on aivan väärässä paikassa omaa pahaa puoltaan vastaan taistelevana, hedonistisena hobitti Frodona. Yhtä lailla hukassa on haltia Legolasta esittävä Orlando Bloom: Legolasin rooli vaatii monipuolista ja ylvästä tulkitsijaa, joka kykenee tuomaan haltia-rodulle sen ansaitseman arvovallan, ei yksi-ilmeistä kansikuvapojua. Väärään studioon näyttää eksyneen myös Liv Tyler, jonka Arwen on masentavan lattea. Tylerin kyvyttömyys johtuu ilmeisesti ainakin osittain Jacksonin huonosta henkilöohjauksesta; Olihan Tyler loistava sensuellina neitsyenä mestariohjaaja Bernardo Bertoluccin Stealing Beautyssä. Toisaalta, myös Jackson osoitti henkilöohjaajan kykynsä aikaisemmassa teoksessaan, Heavenly Creaturesissa. On vaikea sanoa, mihin herkkä ja taitava Jackson on kadonnut, mutta tässä projektissa hänen kädenjälkeänsä ei näy.

Kirjan muokkaaminen elokuvaksi on taitolaji. Nyky-Hollywood siirtää menestyskirjoja valkokankaalle pelkästään rahastusmielessä, ja tulokset ovat usein tyrmistyttävän laimeita. Mitä järkeä on siirtää teos sellaisenaan valkokankaalle, mitään oleellista muuttamatta ja lisäämättä? Kirja ei saa olla pyhä esine, jonka ehdoilla elokuva tehdään. Kirja on vain inspiraation lähde, alkuteos, aavistus tulevasta. Auteur muokkaa kirjan innoittamana tekstistä oman versionsa, oman visionsa, oman elokuvansa. Tarina ja hahmot saattavat lähteä täysin omille poluilleen, tarinan rakenne saattaa muuttua rajustikin, jopa koko kertomuksen perusajatus voidaan korvata päinvastaisella. Tavoitteena ei saa olla kirjalle uskollinen, mielikuvitukseton, mauton, hajuton ja riskitön tekele, vaan laadukas, tekijänsä näköinen elokuva. Stanley Kubrick ymmärsi tämän, ja muokkasi lukemistaan, usein keskinkertaisista tarinoista mestarillisia elokuvia. Kaikki tuntevat varmasti Hohdon tarinan: Stephen Kingin kirjaan perustuva elokuva poikkesi alkuperäistekstistä niin kauas, että King haukkui Kubrickin elokuvan ja väänsi itse kirjastaan vaihtoehtoisen, täysin tarpeettoman version. Kubrickin elokuva on kliinisen kauhun ja steadycam-tekniikan mestariteos, Kingin versio taas lähinnä kuriositeettinä ohitettava ajantuhlaaja.

Jackson on päätynyt vain lyhentämään ja yksinkertaistamaan kirjan tarinaa. Gimlin ja Legolasin rotuvihasta syväksi ystävyydeksi kasvava suhde on sivuutettu lähes täysin ja urhea ja ylpeä Gimli on jostain käsittämättömästä syystä alennettu koomiseksi kevennykseksi, pelleksi. Kirja vilisee syvempiä merkityksiä ja kannanottoja, vaikka kirjailija ei naiiveista allegorioista pitänytkään. Elokuvassa nämä kritiikit ja mietelmät on joko unohdettu, tai toteutettu kehnosti ja päälleliimatun oloisesti, kuten niin moni muukin asia. Muun muassa Arwenin ja Aragornin romanssi on kamalaa katseltavaa. Parin kemia on olematon, suorastaan miinuksen puolella. Kaksikon suoritus kameran edessä on suunnilleen yhtä lämmin ja kiintymystä henkivä kuin Paavon ja Annelin vastaava välittömästi eduskuntavaalien jälkeen.

Tuloksena on lähes kolme tuntia itsetarkoituksellista mahtipontisten kuvien vyörytystä, mitäänsanomatonta erikoistehostemasturbaatiota, onnettomia näyttelijäsuorituksia ja rivikaupalla naurettavan kornia dialogia. Kuvat ovat kaikesta suureellisuudestaan huolimatta kovin tavanomaisia, sillä Jackson on esteetikkona lahjaton. Katsojaa aliarvioidaan toistuvasti turhilla flashbackeilla, aivan kuin Jackson olisi pelännyt suurimman osan yleisöstä olevan lyhytmuistin heikentymisestä kärsiviä kroonisia pajauttajia, hobittien hengessä. Suurin osa elokuvan kestosta on uhrattu suureen lopputaisteluun ja sen petailuun. Kirjan runollisesti soljuva, viipyilevä ja estoitta rönsyilevä kerronta on jäänyt hektisen tahdin jalkoihin. Kuvat kulkevat kyllä sujuvasti, mutta niiden alla ei ole mitään. Teoksesta ei löydy näkemystä, ei sisältöä, ei mitään. Vain tyhjyyttään kumisevaa, onttoa ja kömpelöä kuvakerrontaa.