Gigli

Nyt on sekin sitten nähty. Gigli, elokuva, joka niin rankalla kädellä leimattiin yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista. Arvostelua kirjoitettaessa se pitikin 22. sijaa imdb:n huonoimpien elokuvien listalla. Lisäksi Late night with Conan O’Brien repi huumoria tästä kalkkunasta kuukausikaupalla. Elouva myöskin putsasi pöydän Razzie-gaalassa. Gigliä oli siis vaikea katsoa ilman ennakko-odotuksia. Ihan kuin se nyt olisi jotakin muuttanut.

Gangsteri Larry Gigli (Ben Affleck) saa tehtäväkseen kidnapata Los Angelesilaisen syyttäjän pikkuveljen, jotta Larryn pomo pääsisi kuin koira veräjästä. Syyttäjän pikkuveli nyt vain sattuu vammainen ja siitäkös nauruja irtoaa. Ilmestyypä paikalle myöskin sähäkkääkin sähäkämpi, lesbo pyllyilijä Ricki (itse Jennifer Lopez), jonka toimenkuvaan kuuluu joogailla niukoissa vaatteissa, laukoa feministisiä kommentteja pitkästyttävissä kohtauksissa, jotka vain laahaavat eteenpäin yrittäen olla "cool". Mukana myös Al Pacino ja Christopher Walken enemmän tai vähemmän läpijuoksurooleissa.

On muuten harvinaisen tuskaisaa katsella kaksi tuntia kohtauksia, jotka ovat keskenään samanlaisia ja joissa ei ole mitään henkevää sisältöä eikä elokuvaa kohtaan synny siis minkäänlaista mielenkiintoa. Gigli vain kulkee eteenpäin omalla muka-"coolilla" ja tasapaksulla tyylillään ilman minkäänlaista tarinan rytmitystä. Musiikki kyllä tukee tätä kerrontatapaa; lähes jokaisen kohtauksen taustalla soi tasapaksu rantamusiikki, johon saattaisi törmätä pienessä, halvassa ostoskeskuksessa. Entäpä näyttelijät? Voi hyvä Luoja. Näyttää siltä, kuin elokuva olisi kuvattu ensimmäisissä harjoituksissa: mitään ei tapahdu, mihinkään ei mennä, mitään ei tunnu. Hahmot rykäistään kertaheitolla kuvaan eivätkä muutu siitä miksikään. Heidän taustatarinansa – mikäli sellainen on edes hahmolle siunattu – ovat kliseisiä ja/tai typeriä. Entäpä Pacino ja Walken? Kyseisten herrojen kohtaukset olivat selvästi elokuvan surullisimmat, mitä tuhlausta. Ai niin, jokaisen kohtauksen puolivälissä katsoja ihmettelee "miksi tämä sama typerä kohtaus jatkuu vieläkin"? Pitkiä monologeja täynnä silkkaa ajanhukkaa ja tyhjyyttä. Sanat, joita hahmot lausuvat uudelleen ja uudelleen elokuvan aikana vain korostavat näiden karikatyyrien piirteitä, eivätkä suinkaa vie hahmoa matkallaan eteenpäin tai syvennä heitä. Ja miksi minusta tuntuu, että Jennifer Lopezin perseelle pitäisi antaa lopputeksteissä oma rivi: "Ricki’s ass – itself". Sen verran taitavasti se ryöstää huomion "olennaisesta", että ihan naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Muutamat kuvakulmatkin ovat juuri ne muutama sekunti liian pitkiä, jotta aikamme ehkäpä kuuluisin takapuoli saataisiin keikkumaan valkokankaan poikki. Pelkästään tämä yksityiskohta tiivistää Giglin kamaluuden. Elokuvahan on siis perseestä. No, mutta: takaisin ruotuun. Yksipuolisuus on Giglin kantava teema: koko elokuvan läpi Ricki tylyttää "syvällisiä" mietteitään sovinistiselle ja (tietenkin) Rickiä vähä-älyisemmälle Larrylle elämän tosiasoita, sekä miehen ja naisen eroja. Ja pälä pälä. Kun Gigliä nyt ilmeisesti pitää sanoa komediaksi, niin sisältääpä se myös yllättävän mauttomia ja huonoja vitsejä. "Välillä minun penikseni aivastaa ja sanon sille ‘Terveydeksi’". Tirsk. Ai niin, vielä lisää siitä tasapaksuudesta. Kun päähenkilöiden välille tietenkin syntyy romanssi, niin miksi jättää romanssin kohtalo viimeisiin kohtauksiin? Hoidetaan se pois alta nopeasti, jotta elokuvan loppuosa olisi jopa alkua huonompi ja tyhjempi: jäljelle jää vain kuolettavan tylsä perusjuoni! Hämmentävää kylläkin kuinka Beverly Hills kytän sekä Saanko esitellä: Joe Blackin ohjaaja yht’äkkisesti vajoaa näin alas. Olisi edes laittanut ohjaajaksi Alan Smitheen.

(toim.huom. arvostelu on tarkoituksellisesti kirjoitettu muistuttamaan Giglin rakennetta, jotta lukija samaistuisi siihen tuskaan ja ikävään, jota arvostelija joutui kestämään)