Manaaja: Alku

The Exorcist (1973) on yksi suurimpia kauhuelokuvien klassikoita. The Exorcist II: The heretic (1977) on yksi huonoimpia elokuvien jatko-osia. The Exorcist III (1990) oli paluu tutumpaan linjaan, mutta ilman suurempia tuloksia. The Exorcist: the beginning puolestaan palaa takaisin ensimmäisen jatko-osan tunnelmiin – ainakin laadun puolesta.

Isä Lankester Merrin (Stellan Skarsgård) uskoo, että hän on nähnyt Pahuuden kasvot. Muistot toisen maailmansodan sanoinkuvaamattomista julmuuksista eivät jätä häntä rauhaan, ja viattomien ihmisten sodassa kokemat raakuudet ovat horjuttaneet hänen uskoaan kanssaihmisiin ja Kaikkivaltiaaseen. Muistojen vainoamana Isä Merrin on matkustanut kauas kotimaastaan, aina Kenian syrjäseuduille asti. Keniassa Isä Merrin liittyy arkeologiryhmään, joka on kaivanut esiin bysanttilaisen kirkon. Kirkon alta löytyy jotain paljon itse rakennusta vanhempaa, joka vain odottaa tulevansa herätetyksi. Paikassa, jossa Pahuus sai alkunsa, Merrin saa lopultakin nähdä sen todelliset kasvot.

Tuossa lyhennettynä Finnkinon esittely elokuvasta Manaaja: Alku. Itse en viitsinyt säveltää tiivistelmää ja näin tuhlata kallista aikaani paskan uudelleenkierrätykseen ja -pakkaukseen.

Elokuvasta näkee millaista sotkua sen teko oli. Ensin Paul Schraderin (Taksikuskin käsikirjoittaja) oli tarkoitus ohjata tämä esiosa, mutta ilmeisesti studiot vaativat lisää toimintaa. Paikalle siis Suomen oma "kultapoika" Renny Harlin ja johan tapahtuu. Tapahtuu nimittäin kaikkien roolihahmojen välisen kemian kuolema sekä kliseiden esiinmarssi.

Harlinin tyyli ei tue psykologista kauhua, vaan huonoja efektejä ja verellä mässäilyä. Menisi hyvä mies ohjaamaan mainoksia ja musiikkivideoita tai edes niitä aivottomia toimintaryskeitään. Tällä kertaa kun kysessä on potentiaalinen kauhuelokuva; lähes kaikki osa-alueet, joihin katsoja voisi kiintyä on onnistuneesti raiskattu.

Stellan Skarsgård on osaava mies ja tarkemmin ajateltuna jopa hyvä valinta Isä Merriniksi. Manaaja: Alku ei suinkaan kaadu Skarsgårdin takia vaan sen, kuinka häntä – ja muita näyttelijöitä – on käytetty: idioottimaiset vuorosanat, epäloogiset ja kliseiset kohtaukset eivät ansaitse kuulua Manaaja-sarjaan.

Isabella Scorupco on kiintiökaunotar heti ensimmäisesti kohtauksestaan lähtien. Onpa hän mukana myöskin ehkä yhdessä kaikista väkinäisimmistä rakkaustarinoista mitä valkokankaat ovat yli sadan vuoden taipaleellaan nähneet.

Muu näyttelijäkaarti niputtuukin yhdeksi suureksi harmaaksi massaksi: kaikki ovat stereotypioita, yksiulotteisia "hahmoja", joiden kohtalon tietää jo alkuteksteissä.

Yllättävää kyllä kuinka kliseinen Manaaja: Alku onkaan. On pimeitä, myrskyisiä öitä, jolloin kuljetaan yksin hautuumaalla kaivamassa, kynttilä kädessä pitkin sairaalan käytäviä tai soihtu kourassa muinaisessa kirkossa itse vanhan vihtahousun perässä. "Järkyttävä idiootti", sanoi ystäväni Hannu, repesin. Hieman myöhemmin takaapäin kuului yleisön joukosta melko kuuluvaan ääneen: "ei vittu…", tuntui, että kaikki repesivät.

Tarinan rakenne on pieni mysteeri: aluksi viivytellään ja ollaan rakentavinaan hahmojen taustoja, mutta mitään ei tapahdu. Ja jos alku ei toimi niin keskiosa on vähintäänkin heikko. Ja heikon keskiosan jälkeen on todennäköisesti luvassa laimea loppu.

Noh. Keskitytään vaihteeksi elokuvan hyviin puoliin, jotka löytyvät yllätysyllätys visuaaliselta puolelta. Elokuva viljelee sinne tänne komeita kuvia, jotka eivät kyllä nekään ole taivaallisen kauniita, vaan peruskomeita. Harlinin kerrontapa on kiihkeä ja tunkkainen: se ei anna katsojalle tilaa ja draaman vähäisetkin ainekset kuolevat.

Nyt alkaa loppua jo elämänhalu. Alan lopetella.

Manaaja: Alku on kauhuelokuva, joka ei pelota tai edes säikyttele juurikaan. Manaaja: Alku on elokuva, joka kannattaa jättää väliin. Manaaja: Alku jatkaa Renny Harlinin huonojen elokuvien putkea jo laittoman pitkäksi. Manaaja: Alku on helvetin huono elokuva.

Kyllä tuli manailtua tämän jälkeen.