Fahrenheit 9/11

Michael Mooresta on viimeistään viimeisen puolen vuoden aikana kasvanut merkittävä kansainvälinen media-ilmiö, ns. household name. Jopa piskuisessa ja kaukaisessa Suomessa kohistaan miehen uudesta elokuvasta, provosoivasti nimetystä Fahrenheit 9/11:stä. Avoimen populistisen Mooren lopullinen läpimurto kansainväliseen julkisuuteen olikin juuri elokuvasta noussut kohu, vaikka myös miehen aikaisempi teos Bowling for Columbine pääsi Suomessakin rajalliseen teatterilevitykseen. Fahrenheit 9/11 voitti maaliskuussa sensaatiomaisesti maailman arvostetuimman elokuvapalkinnon, Cannesin Palme d’Orin ensimmäisenä dokumenttina sitten Jacques Cousteaun ja Louis Mallen Le Monde du silencen. Päätöstä arvosteltiin niin rajusti, että Cannesin jury joutui jälkikäteen perustelemaan päätöstään ensimmäistä kertaa koko festivaalin historiassa.

Itse tutustuin Mooreen jo kauan ennen mediakohua. Sain käsiini englanninkielisen Stupid White Menin, ja ihastuin välittömästi Mooren sarkastiseen ja ilkikuriseen huumoriin. Kahlasin nopeasti läpi Mooren koko tuotannon, niin elokuvien, kirjojen kuin tv-sarjojenkin puolella ja ehdin jo melkein kyllästyä koko meininkiin. Bowling for Columbinen voitettua Oscarin parhaana dokumenttielokuvana olin jo siirtynyt Naomi Kleinin ja MoveOnin kautta Noam Chomskyyn ja muihin poliittisen kirjallisuuden raskassarjalaisiin. Cannesin jälkeen Moore-ähky oli lopullisesti valmis. Mies tunki esiin joka kolosta, ja aloin tuntea itseni Mooren ahdistelemaksi oikeistopoliitikoksi joka yrittää poistua takavasemmalle, mutta ei pääse eroon terrierimäisestä dokumentaristista.

Itse elokuva ei ole kummoinen, ja tarjoaa niukasti uutta kirjat lukeneille ja uutisia seuranneille. Politiikka on sirkusta, GW Bush on tyhmä eikä oikeasti voittanut vaaleja, USA:n hallitus on yhtä hyväveli-järjestön salaliittoa, Irakin sodassa oli oikeasti kyse rahasta ja niin edelleen. Ilmaisu on tuttua Bowling for Columbinesta: Ensin näytetään Bushia puhetta josta leikataan suoraan johonkin puheen valheeksi osoittamaan seikkaan. Myös vanhat arkistonauhat ja lyhyet tv-klipit ovat ahkerassa käytössä. Pelon filosofiakin käsiteltiin kattavasti jo Columbinessa vaikkakin eri yhteydessä. Tällä kertaa Moore käyttää huomattavasti vähemmän komediaa ja sarkasmia, ja lähestyy aihetta vakavammin. Toki WTC-iskut ja Irakin sota ovat aihepiireinäkin sen verran vakavia, että ratkaisu on perusteltu. Jäin kuitenkin kaipaamaan sitä terävää sarkasmiin ja huumoriin verhottua yhteiskuntakritiikkiä jolla Moore minut alun perin vakuutti. Moore malttaa myös jättää aikaisemmissa filmeissään jatkuvasti esiintyneen typerän ja päällekäyvän konfrontaatiopelleilyn (Mies hyökkää varoittamatta "haastateltavan" kimppuun työntämällä kameran nenään kiinni ja kysymällä ahdistavia kysymyksiä) vähemmälle. Vasta loppupuolella sorrutaan ahdistelemaan senaattoreita, jotka eivät ole lähettäneet poikiaan sotimaan Irakiin. Moore tajuaa pysyä muutenkin poissa ruudusta, ja antaa elokuvan puhua puolestaan.

Elokuva ei kuitenkaan ole aivan huonokaan. Ennennäkemätön (ja hyvin graafinen) kuvamateriaali sodan uhreista on paikoitellen hyvinkin järkyttävää, ja sodan tragedialle kasvot antava perheenäiti Liza Lipscomb on erittäin sympaattinen ja tunteisiin vetoava. Moore onnistuu puolivahingossa vangitsemaan filmille ainakin kaksi hienoa kohtausta: Toisessa em. perheenäiti matkustaa Washingtoniin. Lipscomb keskustelee kadulle leiriytyneen mielenosoittajan kanssa sodasta, ja joutuu yllättäen tyhjästä ilmestyvän Bushin kannattajan verbaalisen hyökkäyksen uhriksi. Tuntemattomaksi jäävä nainen väittää koko tempausta huijaukseksi, eikä suostu uskomaan että Lipscombin poika on oikeasti kuollut Irakissa. Kyynelsilmäinen äiti puolustautuu järkyttyneenä ja katsoja ei voi kuin ihmetellä naisen tunteettomuutta. Toisessa kohtauksessa nuori sotilas kertoo Irakissa kameralle tuntevansa olonsa turvattomaksi, johon pojan esimies heittää taustalta: "Älä pelkää, sinua suojelevat parhaat". Pojan ilme viestii kuitenkin jotain aivan muuta kuin luottamusta. Myös mässäilyksi yltyvä Bushin epävarman esiintymisen ja typerien lausuntojen pilkkaaminen onnistuu kirvoittamaan muutamat naurut.

Moore on itse sanonut Fahrenheit 9/11:n ainoan tarkoituksen olevan Bushin suistaminen Valkoisesta talosta. Elokuvan objektiivinen tarkastelu varsinkaan eurooppalaisessa kontekstissa ei siis välttämättä ole kovin reilua, mutta tälläisenään elokuva tuntuu juuri siltä: Ylipitkältä vaalimainokselta Bushia vastaan. Teos ei yllä samanlaiseen raikkauteen ja vaikuttavuuteen kuin aikaisemmat kyhäelmät, ja tuntuu muutenkin aavistuksen verran liian tarkoitushakuiselta. Yksipuolisesta ja kansan mielipiteitä valikoidulla uutisoinnilla ohjailevasta valtamediasta kärsiville jenkeille elokuva tuo eittämättä arvokasta tietoa. Asiasta kiinnostuneille suosittelen kuitenkin ennemmin Mooren kirjoja: Stupid White Men on jo ilmestynyt suomeksi ja Mooren uusin, Dude Where’s My Country löytyy sekin helposti. Kirjat ovat elokuvia huomattavasti syvempiä ja monipuolisempia, mm. elokuvassa vain sivulauseessa mainittua Patriot Actia ja sen lieveilmiöitä käsitellään kirjoissa huomattavasti laajemmin.