Dogville

Lars Von Trierin kirjoittama, ohjaama ja kuvaama keskivertokatsojan sietokyvyn äärimmilleen venyttävä, lavasteiltaan minimalistinen, tarinaltaan monivivahteinen, koskettava ja pessimistinen Dogville on kiistatta 2000-luvun parhaita elokuvia. Von Trier hämmentää, yllättää ja koskettaa, ja taatusti ainutlaatuisella tyylillä.

Trierin edellinen teos, hypnoottinen Dancer in the Dark toi esille ohjaajan pessimistisen näkemyksen sekä ihmiskuntaa että Amerikkaa kohtaan, luoden silti ajoittain valoa päähenkilö Selman elämään. Jos Dancer in the Darkissa oli havaittavissa positiivisessa mielessä tarkasteltu, ihailtava uhrautuminen toisen henkilön puolesta, on tämä sama uhrautuminen Dogvillessä pessimistisyydessään ainutlaatuinen. Ohjaaja tarkkailee kriittisesti Americanaa, orjakauppaa ja ihmisen sisältä kumpuavaa pahuutta. Ryhmäpaine, mahdollisuus – oikeutus, tiedostamaton kateus, koston oikeutus, kaavoihin kangistuminen, ja niin edelleen. Trierin teoksen monivivahteisuutta on vaikea kuvailla.

Lähes kolmetuntinen elokuva kuvattiin kokonaan eristetyllä näyttämöllä. Musta näyttämö on kooltaan ehkä 60m x 30m, jos sitäkään. Se on rajattu mustilla verhoilla, joten näyttää kuin kylä olisi täysin erillään muusta maailmasta (jota se monessa mielessä onkin.) Mustaan lattiaan on rajattu valkoisella liidulla talojen ja katujen ääriviivat. Marjapensaat ja kadulla lekotteleva koirakin ovat "vain" liidunjälkiä maassa. Kameratyöskentely on viipyilevää. Trier välttää turhia leikkauksia ja tarkastelee kylän ihmisiä käsivarakamerallaan, kiirehtimättä. Koheesio ei notkahda missään vaiheessa, eikä edes erittäin runsaasti käytetty isällinen kertojanääni onnistu häiritsemään. Juonellinen alkutilanne on petollisen yksinkertainen: Menneisyyttään pakeneva Grace saapuu Dogvillen uneliaaseen kylään, ja pseudofilosofi Tom vakuuttaa kyläläiset hyväksymään Gracen yhteisöön.

Sekä kuvaustyylin omituisuus että lavasteiden ja kuvauspaikkojen puute ovat saaneet monet katsojat hämilleen, ja jopa poistumaan teatterista. Minua ne eivät ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen häirinneet. Elokuva kantaa koko kolmetuntisen kestonsa mainiosti, eikä tylsiä tai tarinalle merkityksettömiä kohtia ole. Äärimmäiseen vaikeaan tilanteeseen joutunut näyttelijäjoukko hoitaa työnsä erinomaisesti. Saihan vähintäänkin omalaatuinen ja vaikeaksi kuvailtu ohjaaja muunmuassa Dancer in the Darkissa pääosaa näytelleen Björkin jättämään projektin kyyneleet silmissä. Von Trieriä onkin usein verrattu vaativuudessaan jopa legendaariseen Stanley Kubrickiin.

Tarantinon osoitettua kuolevaisuutensa keskinkertaisella Kill Billillä ja Spike Jonzen tyytyessä liialliseen kikkailuun, on Von Trieristä muotoutumassa nykyajan tärkein auteur. Von Trierin täydellinen kieltäytyminen kompromisseista, peräänantamattomuus, vimmainen näkemys maailmasta sekä dogme95-ajoilta kumpuava omaperäisyys on nykymaailmassa jotain ainutlaatuista.