Paycheck

Kaukana ovat ne John Woon menestyksen päivät, kun mies teki vielä hyviä, ellei peräti loistavia elokuvia. Mm. Killerin ja Hard Boiledin ohjannutta Woota on arvostettu ohjaajien kastissa melko korkealle. Kunnia on kuitenkin katoavaista ja mieheltä ei ole tullut ainuttakaan kunnollista elokuvaa viime vuosina sitten Mission: Impossible II:n jälkeen. Vuonna 2002 valmistunut Windtalkers räjäytti sitten viimeistään negatiivisen potin, eikä hänen tuorein elokuvansa, Paycheck, hyvältä näytä sekään.

Melkein kuin runollisesti pikku hiljaa hiipuva ohjaaja sai Paycheckin pääosaan hiipuvan tähden, Ben Affleck. Affleck, joka ei ole oikeastaan koskaan varsinaisesti loistanut rooleissaan, on Paycheckissä kuivaakin kuivempi insinööri, joka varastaa ja kehittää muiden ideoita. Hintana on muistinmenetys työnteon ajalta. Ahneella on paskainen loppu, kuten sitä sanotaan: mies uhraa dollarinkuvat silmissään kolme vuotta projetille, josta ei muistinpyyhinnän seurauksena muista yhtään mitään. Kun perään sitten pistetään tappajat ja vielä FBI, on aika selvittää, että mitäs tulikaan tehtyä. Mukaan mahtuu vielä morsmaikkua näyttelevä Uma Thurman, joka onkin elokuvan parasta antia.

Paycheck on kuin pikkuhiljaa taittuva talouden nousukausi. Se alkaa hyvinkin kiinnostavasti ja mahtipontisesti, mutta laantuu hyvinkin nopeassa tahdissa erittäin tylsäksi takaa-ajoksi ja ammuskeluksi. Maailma täytyisi jälleen kerran pelastaa, mutta millä eväin? Menu on tälläkin kertaa hyvinkin tuttua höttöä, jollaista vain Woolta voi oikeastaan takuuvarmasti odottaa. Melkein trademarkimaisesti etenevä elokuva mönkiikin hidastuksien ja pistoolillä sentistä osoitteluiden voimalla, eikä lähes klassista valkoista kyyhkystäkään ole hidastuksineen unohdettu. Woo onkin tehnyt Paycheckistä enemmänkin oman tuotteensa kuin oman elokuvansa, jos näin kärjistetysti asian voi ilmaista. Mutta jos Woo käyttää hyväksi osoittautuneita menetelmiä, niin miksi itse elokuva ei toimi?

Syy on yksinkertainen: Woo on toistanut itseään jo liian monta kertaa. Mies tarvitsisikin jotain uusia visioita, kuin ne samat, lähes kliseiset temppunsa. Vielä kun elokuvan näyttelijäkaartin suoritus on sitä, mitä on ja tarinakin hiipuu jonnekin kuilun rajamaille, niin aikamoinen kammotus on valmis. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta nähdä tälläistä katsojan aliarvioivaa ja kömpelöä elokuvaa, joka ei kaiken sen tehostesotkun keskeltä näe omia heikkouksiaan. Woo saisi palata takaisin juurilleen Hong Kongiin, sillä Hollywood on nyt viimeistään syönyt miehen visiot juuriaan myöten.