Troija

Illanratoksi katsottu Troija oli minun kohdallani varustettu varsin kovilla odotuksilla, onhan Wolfgang Petersen silmissäni kovassa kunnioituksessa mm. ehkäpä maailman parhaalla sotaelokuvalla Das Boot. Tälläkertaa susijengi kuitenkin iskee hampaansa turhan kovaan kiveen: Troija on elokuvana vain hieman keskinkertaista parempi historiaspektaaktaakkeli. Kieltäydyn kuitenkin ajattelemasta elokuvaa historiallisena, lähinnä ennemmin fantasiana, siksi en tule tässä arvostelussa valittamaan laisinkaan pielessä olevista historiallisista seikoista.

Perusedellytykset Troijalla ovat kunnossa. Löytyy iso nippu hyviä näyttelijöitä, mielenkiintoinen tarina sekä valtaisa Hollywood-tuki. Valitettavasti se jokin puuttuu, minua Troija ei onnistunut missään vaiheessa naulitsemaan penkkiin, eikä se saanut aikaan minkäänlaisia vavistuksia.

Tarina Troijaan on napattu suoraan antiikin Kreikan mytologioista: Sparta on lopen uupunut taistelemaan Troijaa vastaan ja nämä kaksi kuningaskuntaa solmivatkin rauhan heti elokuvan alkuhetkillä. Rauha jää lyhytaikaiseksi, kun Troijalaisten prinssi Paris (Orlando Bloom) viettelee Spartan kuningas Menelauksen (Brendan Gleeson) rakastetun Helenin (Diane Kruger) ja ottaa tämän mukanaan Troijaan. Kuten hyvin oletettavissa on, Menelaus ei ota juttua kovin kevyesti ja lähtee sotaan veljensä Agamemnonin (Brian Cox) kanssa. Yhdessä he kokoavat Kreikasta suurimman koskaan nähdyn armeijan ja seilaavat kohti Troijaa. Mukaan lähtee myös suuri soturi Akilles (Brad Pitt) joka onkin ehdottomasti elokuvan vahvin lenkki. Brad sovittaa hahmoaan erittäin suurella antaumuksella ja lopputulosta on suorastaan ilo katsella. Akilleella itsellään ei ole kiinnostusta Kreikan mahtiin, hän haluaa henkilökohtaista kunniaa ja kuten hän itse asian ilmaisee: kuolemattomuuden. Muut näyttelijät hoitavat työnsä täysin ilman sen isompia mukinoita. Orlando Bloom itsessään aiheuttaa minussa inhoa (ehkäpä se johtuu niistä parista 12-vuotiaasta fanitytöstä, jotka saivat ovimiehen uskomaan heidän olevan jo 15), mutta näyttelijänä hän on kyllä hyvä. Paris on henkilönä typeränrohkea ja ruusupedillä kasvanut prinssi, pohjimmiltaan kuitenkin täysi pelkuri.

Helsingin Sanomien viikkoliite oli fiksusti rinnastanut Troijan sotaa Irakin sotaan, joka minusta oli varsin kunnianarvoinen huomio. Molemmissa sodissahan paperilla lähdettiin mukaan jonkin hienon arvon puolesta, mutta pohjimmat tarkoitusperät ovat jossakin aivan muualla. On täysin mahdollista että Petersen oli tosiaankin tätä vaikutusta itse hakenut, ja tavallaan “jallittanut” Hollywoodin tuottamaan tällaisen poliittisen elokuvan. Mene ja tiedä.

Tätä pientä Irak-yksityiskohtaa lukuunottamatta Hollywood-kosketus kyllä näkyy, ja vahvasti. Itse en ole juuri Homeroksen runokokoelmia lukenut, mutta voin lyödä “rakkaan” siskoni vetoa siitä seikasta, että jollakin tavalla Hollywood oli tarinaa räplännyt. Kreikkalaiset oli tarkoituksella tehty ilkeiksi, siinä missä Troijalaisia yleisesti ottaen pidettiin hyvinä. Erityisesti tämä pahuus heijastuu Kreikan hallitsijoista Menelauksesta sekä Agamemnonista, jotka ovat täysin yli vedettyjä sikoja.

Elokuvan ansioiksi on luettava se, että se sotkee katsojan hyvä-paha-käsitystä oikein urakalla. Katsojalle ei alussa anneta selvää hyvä&paha-asetelmaa, ja erityisesti siksi harmittaa että tätä käsitystä loppua kohden aletaan tunkea sisään oikein urakalla. Akilles kuitenkin pelastaa paljon, sillä kuten maiden ja hallitsijoiden kesken, hänen hyvyydestään ei aina ole tietoa.

Huvittavana yksityiskohtana: kenties olen hieman turhan tarkka näissä asioissa, mutta huomasin elokuvassa oikeasti aitoa laiskuutta 3d-mallintajien suunnalta. Osa sotilaista teki samoja liikkeitä samassa tahdissa, ja kun hieman lähemmin tarkkailin, huomasin että tällaisia sarjoja tapahtui useammassakin kohtauksessa. Pieni juttuhan se on, mutta silti anteeksiantamaton moka Hollywood-elokuvalta. Itsessä tämä aiheutti lähinnä hilpeyttä, mutta tunnelmanrikkomiseen se oli myös omiaan. Massakohtaukset hieman mokattiin, mutta kahdenkeskisissä miekkailuissa adrenaliini sentään pääsi virtaamaan jopa omissa suonissani asti.

Loppujenlopuksi Troijassa on enemmän hyvää kuin huonoa. Minulle se silti jää historiallisena spektaakkelina jonnekin harmaaseen massaan. En todellakaan tiedä missä on vika, mutta Troija ei ole yhtä paljon kun osiensa summa, mikä sinällään on sääli: osaset kyllä ovat hyviä. Minua kuitenkin tympi Troijan aikana, en varsinaisesti halunnut pois, mutta tympi siitä huolimatta. Ehkäpä tämä johtui osittain siitä että elokuva oli liian lyhyt luomaan selvät siteet maailmaan ja henkilöihin, osa kun kuolee jo ennen kuin niihin ehtii kunnolla tutustua. Toisaalta taas: pidemmässä elokuvassa olisin saattanut tympääntyä entistäkin pahemmin. Myönnetään että aihe on ollut hankala ja elokuva tasapainoilee parissakin asiassa jatkuvasti. Se horjuu, mutta se ei tipu.

Lippunsa arvoinen tämä elokuva on kaikesta huolimatta, jopa sen kalliin viikonloppulipun. Mietin pitkään rankaisenko tähdissä Troijaa siitä etteivät näyttelijät puhu alkuperäiskieltä, mutta Das Bootin muistaen en voi olla sitä tekemättä: tuhma, tuhma Petersen.