K-PAX

Nykypäivän patrioottisten, gorella myyvien ja sisällöttömien elokuvien väliin tahtoo piristystä. Superannoksen tätä saa 1994 valmistuneesta Forrest Gumpista. Samassa hengessä menee myös K-PAX. Se elää todella lämminhenkisesti sympaattisen päähenkilönsä ympärillä ja kietoo siinä samassa katsoja sisäänsä.

Prot (Kevin Spacey) sattuu väärään paikkaan väärässä ajassa New Yorkin rautatieasemalla. Hän sattuu ryöstön keskelle, sanoo poliiseille tulevansa toiselta planeetalta ja onkin tuota pikaa matkalla psykiatriselle klinikalle. Ehkä näin olikin tarkoitettu. Prot annetaan kuultavaksi tohtori Mark Powelille (Jeff Bridges). Tapaamista seuraa kysymykset, jotka ovat tuttuakin tutumpia. Kysymykset vievät vastaukset aina, esim. saippuakuplan pyöreyteen asti. Prot vakuuttaa olevansa K-PAX-nimiseltä planeetalta Lyyran tähtikuviosta. Teoriat ja vastaukset ovat vahvoja, ja Powelin asenne parantamisesta muuttuukin potilaan syvällisempään tutkimiseen ja kysymykseen Protin aitoudesta olla oikeasti K-PAXilta. Esimerkkimä toimii kohtaus observatoriossa, joka loksauttaa tähtitieteilijöiden suut auki elokuvassa, ja katsojan suut auki kotikatsomossa. Minulle tuli mairea hymy suunpieliin, “Hyvä Prot, näytä niille” -reaktio ja entistäkin suurempi kiinnostus katsoa elokuva loppuun.

Prot säteilee positiivistä lämpöä ympäriinsä. Hän jakaa osastolla toivoa potilaille parantumisesta ja tämä ehdottomasti välittyy myös katsojaan. Elokuvan sielu on siis Prot ja tätähän tulkitsee Kevin Spacey. Spaceylta saa jälleen varman rutiinisuorituksen. Hän elehtii Protin täyteen ilmeitä, eleitä ja onnistuu tuomaan Protiin juuri tarvittavan syvyyden kaiken viattomuuden ja kiltteyden ympärille. Jeff Bridgesia ei jostakin syystä odottaisi tälläiseen rooliin. Minulle mieleen on jäänyt parhaiten hänen performinsa Räjähdyspisteessä (Blown away). Ehkä tämän takia hän on hankalampi sulatettava roolissaan. Jokatapauksessa hän luonnehtii uran ympärille kietoutuneen tohtorin roolinsa todella onnistuneesti. Elokuva ei näyttelijätyön osalta jää pelkästään kahdeksi hyväksi suoritukseksi, vaan näitä rooleja sitoo tiukasti yhteen hahmojen mahtava kemia, joka on kertakaikkiaan erinomaista. On hellyttävää katsella, kuinka pakkohoidossa oleva Prot jakaa viisauksia ja esittää yksinkertaisen nerokkaita kysymyksia korkeakoulutetulle tohtorille. Sivuroolit ovat sikäli hyviä, että ne eivät ole turhia; jokaisella potilaalla elokuvassa on tarkoitus, jokainen muistetaan lopussa.

Visuaalisuus on esilletuotava-asia K-PAXissa. Ihastuin ikihyviksi elokuvan soundtrackiin, ja väittäisin, että tunnari on yksi hienoimmista ikinä: mahtava sekoitus alun rauhallista pianoa ja nopeatempoisempaa, hieman trancehtavaa loppua. Musiikki tukee elokuvaa raudan ottein. Iloinen mieli välittyy paitsi näyttelijöiden, myös kameran kautta. Elokuva on kauttaaltaan valoisa tekele, eikä synkkyydelle ole annettu jalansijaa. K-PAXiin on saatu draaman rinnalle myös mojova annos huumoria. Naurut eivät tule väkisin väännettyjen vitsien kautta, vaan aidosti eleiden saattelemana.

K-PAX on kertakaikkisen nerokas punos. Varsinkin lopussa aukot elokuvan aikana saavat täytteitä. Kysymyksiin ei ole vastausta vaan vastauksia, ja katsoja voi päättää itse ovatko ratkaisut Protin ajatusmaailmasta, vai tältä planeetalta, yliluonnollisia vai realistisia.