Koirankynnen Leikkaaja

Markku Pölösen elokuviin aiemmin tutustuneena minulla oli suuret ennakko-odotukset tätä elokuvaa kohtaan. Tosin on myönnettävä että nähdessäni tämän elokuvan mainoksen ensikertaa televisiossa, tulivat mieleeni Nelosen innokkaasti esittämät “jotain muuta” – mainospätkät (hevihovi, humpan mm-kisat jne.) Mutta ei, kyllä kyse on aivan oikeasta elokuvasta, eikä vallan huonosta elokuvasta olekaan.

Koirankynnen Leikkaaja perustuu Veikko Huovisen samannimiseen romaaniin. Huovisen kerrontatyylille on tyypillistä kuvailla jokikistä yksityiskohtaa vallan mahdottoman tarkasti. Tämä samainen seikka on selkeästi heijastettu myös elokuvaan, jonka ansiosta yksityiskohdat ovat hyvin kuvattuja, lavastus loistavaa eikä kenellekään jää varmasti epäselväksi millaista elämä oli 40-50 lukujen taitteisessa Suomessa. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa, yksityiskohtaisuus aiheutti ainakin minun silmissäni välillä lähes sietämätöntä junnausta.

Elokuva kertoo Mertsi Vepsäläisen (Peter Franzen) tarinan. Hän haavoittuu jatkosodassa vakavasti päähänsä, taantuu älyllisesti lähes lapsen tasolle, mutta jää henkiin. Tyttöystävä luonnollisesti hylkää perheensä painostuksesta Mertsin, mutta Mertsi saa kyllä töitä erään uuden koulun rakennusmaalta.

Täällä Mertsin työkaveri kertoo tälle koirastaan, jonka kannuskynnet tuppaavat kasvamaan niin pitkiksi, että koira repii ne verille metsässä juostessaan. Tästä pienestä seikasta tulee Mertsille valtaisa asia, joka hänen on hoidettava. Hän matkustaa läpi talvisen tynkä-Suomen, löytää vanhan ystävänsä ja päätyy tukkisavotalle töihin. Tärkein tehtävä ei kuitenkaan muutu mihinkään: koiran kynnet on leikattava, se on Mertsille tärkeää, tärkeämpää kuin mikään muu asia.

Juoni ei välttämättä ole hääppöinen, mutta se on varmastikin erilainen ja kuvattu Pölöselle tyypillisellä, järkkymättömän vakavalla tyylillä. Huumoria on ilmassa vähän, mutta kärsivän kansan toverihenki on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta käsinkosketeltavaa luokkaa.

Elokuva hyppii minusta aivan liikaa, minkäänlaisia takaumia ei ole, mutta rytmi tuntuu täysin epäloogiselta. Alussa mennään eteenpäin juuri passelia vauhtia, asiat kehittyvät jatkuvasti, mutta Mertsin saapuessa tukkikämpälle elokuva tuntuu jämähtämän niille sijoilleen ja keskittyvän ainoastaan kuvaamaan savottaelämää. Ilmeisesti Pölönen on itsekin huomannut tämän vian, ja riuhtaiseekin elokuvan juonen lähes väkivalloin eteenpäin kohti loppuratkaisua. Tämän seurauksena katsoja saattaa välillä kokea olevansa hieman ulkona tapahtumien kulusta.

Franzen on omassa roolissaan hieman ylinäyttelevä, eikä ainakaan minulta irtoa Mertsille juurikaan sympatiaa. Forrest Gump (samannimisessä elokuvassa) oli itsessään paljon sympaattisempi hahmo, ja välillä tuntuukin että Franzen tietoisesti pyrkii tätä matkimaan. Mutta minkäs tekee, Koirankynnen Leikkaajaa katsoi silti aivan mielellään. Muut tukkilaiset ajavat asiansa täysin uskottavina oman aikansa ihmisinä, illuusio 50 vuoden takaisesta Suomesta on rikkumaton, eikä elokuvassa synny minkäänlaista poistumistarvetta, toisin kuin esim. Kuninkaan Paluussa jatkuvasti.

Se on hyvä elokuva, kotimaiseksi.