Harry pala palalta

Woody Allen on yksi harvoista nykyajan elokuvaohjaajista (ennemminkin elokuvantekijöistä), jolla on tunnistettava ja persoonallinen tyyli. Vain Woody voi olla Woody ja tehdä itsensäkaltaisia elokuvia. Jos ei ole tutustunut hänen tuotantoonsa on muutamia merkkiteoksia, joita katsomalla pääsee hyvin sisään Woodyn ainutlaatuiseen maailmaan: Annie Hall, Manhattan ja nyt käsiteltävä Harry pala palalta.

Päähenkilö on tuttuun tapaan Allenin itsensä esittämä kirjailija Harry Block, joka ei saa uutta kirjaa aikaiseksi (englanniksi tämä on writer’s block). Harryn edellinen kirja sai hänen lähipiirinsä sekaisin käsiteltyään yksityiskohtaisesti kokemiaan tapauksia. Osa kirjan tapauksista näytetään myös elokuvassa; pala palalta Harryn elämää valotetaan ja tapahtumien edetessä Allenille tyypillinen neuroottisuus vain lisääntyy entisestään. Juonta on vaikea selvittää ilman, että siitä paljastaisi liikaa: sarja tapahtumia, jotka ovat usein absurdja ja hauskoja, mutta myös arkipäiväisiä ja koskettavia. Henkilökatras on mittava: vihainen ex-vaimo (Judy Davis), epätarkka näyttelijä (Robin Williams elokuvan varmasti hauskimmassa "palassa") ja tämän vaimo (Julie Kavner), vihainen ex-vaimo numero kaksi/psykiatri (Kirstie Alley), ex-tyttöystävä (Elisabeth Shue), tämän mies (Billy Crystal) ja lista jatkuu. Muun muassa Julia Louis-Dreyfus, Demi Moore ja Tobey Maguire esittävät edellämainittujen kirjassa esiintyviä hahmoja, jotka lopulta vuorovaikuttavat todellisuuden kanssa.

Allenin kirjoitustaito on päässyt jälleen valloilleen ja tulos on mahtavaa. Edellisen kappaleen mukaisesti rakenne on monikerroksinen niin ajan ja paikan kuin "faktan" ja fiktionkin mukaan. Allenille tuttuun tapaan Harry pala palalta sisältää paljon puhetta ja kiinnostavia hahmoja; hän onkin yksi parhaista fiktiivisten – tai vähemmän fiktiivisten – hahmojen luojista sekä nasevien repliikkien kirjoittajista.

Ohjaajanakin Woody on mies paikallaan; jopa Demi Moore on saatu sopimaan tähän maisemaan. Muutoinkin koko elokuva huokuu Woodya: New York, psykiatrit, ex-vaimot, seksuaalisuus ja seksi, ihmissuhteet.

Myös visuaaliset tyylikeinot ovat tuttja jos on vähänkään katsonut Allenin aikaisempaa tuotantoa. Teatterinomaiset kohtaukset kahden ihmisen välillä eivät sisällä juurikaan kikkailua vaan pelkistetty ja ihmisläheinen kerronta tekee jälleen tehtävänsä. Yksi elokuvan heikoista puolista onkin muutamat musiikkivideomaiset leikkaukset, jotka kylläkin saavat Harryn neuroottisuuden nousemaan esiin tuntuvammin, mutta samalla ne hajoittavat eheää kokonaisuutta. Musiikkina käytetään jälleen tunnelmallista 50-luvun "kahvilamusiikkia" (kirjoittajan huomautus: en löytänyt osuvampaa termiä ko. musiikille, josta kylläkin pidän suuresti).

Harry pala palalta on kaikessa tragikoomisuudessaan viihdyttävä ja lämmin elokuva. Harryn ahdistuskin on tehty koomiseksi asiaksi; elokuva ei ota mitään turhan raskaasti, mutta ei se päästä mitään sormiensa välistäkään. Elokuva ei ole unohtumattomien klassikoiden joukossa, vaikka hieno teos onkin.