Elokuvan ja pelin rajan hämärtyessä

Muutaman viime vuoden aikana elokuvien ja tietokonepelien rajat ovat alkaneet pikkuhiljaa hämärtyjä ja haihtua. Pelien muuttuessa koko ajan elokuvamaisemmiksi, ovat elokuvantekijätkin alkaneet käyttää pelien efektien kaltaisia tehosteita elokuvissaan. Aikaisemmin pelien ollessa lähinnä lapsille tarkoitettua viihdettä, ovat pelit kuten Metal Gear Solid 2 : Sons of liberty sekä Grand Theft Auto 3, osoittaneet pelimaailman olevan myös aikuisten leikkikenttä.

Vuonna 1991 ilmestynyt Terminator 2 oli yksi ensimmäisistä mainstream elokuvista, joissa käytettiin tietokoneella tuotettua hahmoa oikeiden näyttelijöiden keskuudessa. Kyseessä oli tietenkin Robert Patrickin näyttelemä häikäisevä, kylmä sekä metallinen tappaja : Terminator 1000. T1000 oli aikanaan todella häikäisevä tekele, ja kyllä efektit onnistuvat vielä nykypäivänäkin säväyttämään, joskin teho on jo hieman hiipunut. Kyseisen elokuvan ilmestyessä valkokankaille, olivat tietokone-, sekä konsolipelit ottaneet vasta ensimmäiset vauvan askeleensa nykyisiin peleihin verratuna.

90-luvun alkupuolella ainoat edes lähelle elokuvaa päässeet pelit olivat todennäköisesti Wing Commander-pelisarjan 3 ensimmäistä osaa. Ne olivat aikaansa nähden graafisesti huiman näköisiä, ja niiden juoni muistutti erittäin paljon muun muassa Tähtien Sota elokuvia. Myöhemmin Tähtien Sotien Luke Skywalkeria näyttellyt Mark Hamill palkattiinkin Wing Commander-sarjaan vakionäyttelijäksi.

Vuonna 1993 Steven Spielberg yhdessä Industrial Light & Magic tehostetalon voimilla, onnistui aiheuttamaan jonkinlaisen käännekohdan elokuvan historiassa. Elokuva Jurassic Park toi valkokankaalle ensimmäistä kertaa aidosti elävän näköisiä tietokoneella tuotettuja hahmoja dinosaurusten muodossa. Aitauksestaan ulos murtautuva Tyrannosaurus Rex on vielä nykymittapuillakin häikäisevän kaunista katseltavaa. Jurassic Parkia saammekin todennäköisesti kiittää nykyisistä tehosteita täynnä olevista rymistely-elokuvista.

Jurassic Park oli omiaan osoittamaan tietokone-efektien huiman potentiaalin elokuvien maailmassa, mutta se myös osoitti että lähes järjettömältä kuulostavat elokuvalliset ideat voitaisiin nyt toteuttaa uskottavasti. Aikaisemmin näitä “järjettömän” oloisia tarinoita kykenivät toteuttamaan vain ihmisten omat aivot. Nykyisin tietokone-efektit ovatkin sitten jo todella arikipäiväistä pakkopullaa.

Vuoteen 1994 saakka olohuoneen vallitsevina teknisinä laitteina toimivat stereot, televisio sekä videot. Pelikonsolit kuten super nintendo, sekä sega megadrive, olivat pääasiassa lapsille tarkoitettuja ajantappamiseen suunniteltuja laitteita. Pelit eivät juurikaan sisältäneet mitään suurta, tai syvällistä, vaan keskittyivät lähinnä yksinkertaiseen tasohyppelyyn tai esimerkiksi aivottomaan (joskin nautittavaan) avaruusräiskintään. Joitakin poikkeuksia toki löytyi, kuten 8-bittisen nintendon loistava Déja Vu, mutta ne olivat jokseenkin harvasssa, tai heikosti toteutettuja, etteivät ne juurikaan saaneet suurta kannatusta. Vuonna 1994 asiat kuitenkin muuttuivat Sonyn julkaistessa Playstation nimisen harmaan monitoimilaitteensa.

Playstation oli ilmestyessään ihmeellinen laite: se käytti cd-levyjä pelikasettien sijaan, sillä pystyi sekä pelaamaan, että kuuntelemaan musiikkia, ja ennen kaikkea se oli huikeasti muita markkinoilla olevia pelikonsoleita tehokkaampi. Playstation kykeni toteuttamaan jo melko näyttävän näköistä 3d grafiikkaa, ja koska pelinkehittäjiä ei enää ollut rajoittamassa vanhanaikainen kasettiteknologia, joka asetti rajoituksia sekä pelien koolle, että grafiikan tasolle, kyettiin peleistä tekemään huimasti aikaisempaa monimutkaisempia. Sonyn harmaasta laatikosta tulikin pian yksi olohuoneen vakiokalusteista, sekä yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä pelikonsoleista.

Kehittäjien voidessa unhoittaa graafiset rajoitukset, saattoivat he nyt kiinnittää suurempaa huomiota juoneen, ja henkilöhahmojen uskottavuuteen. Vaikka pelit kuten Tomb Raider, olivat pohjimmiltaan vieläkin samanlaisia tasohyppelyitä kuin aikasemmilla konsoleilla ilmestyneet edeltäjänsä, olivat niiden juonet jo verrattavissa Hollywood-elokuviin. Tomb Raiderin juoni muistuttaakin enemmän kuin paljon lukuisia seikkaluelokuvia, erityisesti tietenkin Harrison Fordin tähdittämiä Indiana Jones-elokuvia.

Seuraava merkittävä virstanpylväs videopelien kehityksessä on todennäköisesti japanilaisen virtuoosin Hideo Kojiman kirjoittama ja ohjaama Metal Gear Solid. MGS oli graafisesti näyttävä, mutta ennen kaikkea sen hahmot olivat syvällisiä ja sen juoni oli imenyt huimasti vaikutteita erilaisista Hollywoodissa tuotetuista toimintajännäreistä. Tarina Solid Snake koodinimellä kulkevasta salaisesta agentista, joka lähetetään “pelastamaan maailmaa” pahalta terroristijärjestöltä, saattaa aluksi kuulostaa kliseiseltä sekä mielenkiinnottomalta, mutta MGS omasi juonenkäänteitä enemmän kuin kymmenen Jerry Bruckheimerin tuottamaa toimintaelokuvaa yhteensä. Metal Gear Solid muistuttikin ajoittain enemmänkin elokuvaa jonka tapahtumiin pelaaja vaikutti, kuin elokuvan kaltaista peliä.

Myös suomalaisen Remedy-pelitalon usean vuoden ajan kehittämä Max Payne muistutti huomattavan paljon keskivertoa Hollywood toiminta-trilleriä. Max Payne tosin myös muistutti valitettavan paljon elokuvaa kestonsa vuoksi. Muutaman tunnin pelikokemus oli omiaan saamaan useat pelaajat närkästymään. Max Payne toi myös pelimaailmaan jotain uutta, The Matrixista sekä John Woon elokuvista tuttujen hidastusten kaltaisen efektin: Bullet Timen. Bullet Time on eräänlainen äärityylitelty hidastus efekti joka mahdollistaa komeat elokuvamaiset tulitaistelut.

Ennen tapana oli tehdä elokuvista pikaisesti, yleensä surkeahkoja, lisenssipelejä. Jossain vaiheessa asia kuitenkin kääntyi toisinpäin. Nykyään tapana on tehdä peleistä onnettomia elokuvia, tästä hyvänä esimerkkinä mainittakoon Tomb Raider-elokuvat, Super Mario Bros.-elokuva, sekä Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kammottava Street Fighter. Toki hieman parempiakin peleihin pohjautuvia elokuvia on tehty, mutta ne ovat jääneet valitettavan harvinaisiksi. Onnistuneista peleihin perustuvista elokuvista mainittakoon muun muassa viihdyttävä, ja alkuperäisen teoksen camp hengen hyvin omaksunut Mortal Kombat.

On hieman huvittavaa, että sitä mukaa kun pelit ovat kehittyneet elokuvamaisemmiksi, ovat elokuvat alkaneet muuntua pelimäisemmiksi. Pelien keston muuttuessa lyhyemmäksi, ja tarinan ja kerronnan muuttuessa elokuvamaisemmaksi, ovat elokuvien juonet muuttuneet tyhjänpäiväisiksi, hahmot merkityksettömiksi ja toiminta videopelimäisemmäksi. Elokuvalliset mestariteokset kuten Memento ja Unelmien Sielunmessu alkavat olla timantteja sontakasojen joukossa.

Nyt Xboxin, Gamecuben ja Playstation 2:den jyllätessä markkinoilla, syntyy kokoajan monipuolisempia ja huikeampia pelejä. Esimerkiksi Grand Theft Auto 3 sekä sen 80-luvulle sijoitettu huikea jatko-osa Grand Theft Auto : Vice City, rikkoivat monia peleille ominaisia rajapyykkejä. Molemmat pelit ovat kuitenkin lähes kaikessa velkaa elokuville kuten : Mafiaveljet (Goodfellas), Kummisetä 1, 2 ja 3 sekä Scarface. GTA: Vice City:n ääninäyttelijöiden joukkoon lukeutuukin useita kyseisistä elokuvista tuttuja naamoja.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan peli-, ja elokuvarintamalle? Kenties pelit yhdistyvät jotenkin elokuvien kanssa, ja osa elokuvasta täytyykin esimerkiksi itse selvittää. Tai ehkä elokuvista tulee katsojasta riippuvaisia, ja elokuvan lopputulos määräytyykin sen mukaan miten katsoja asioita selvittää, tai ymmärtää. Vielä nyt on moista olisi melko vaikea toteuttaa, mutta kenties kymmenen vuoden päästä se olisi jo mahdollista. Tulevaisuutta on kuitenkin mahdoton ennustaa, ja täytyykin siis vain toivoa että kehitys tapahtuu parempaan suuntaan, eikä Tomb Raider-elokuvan kaltaisille hirvityksille enää näytetä vihreää valoa.