Dogville

Dogvillen ohjaaja Lars Von Trier oli minulle tähänasti tuntematon suuruus, ja elokuvan alkuminuuteilla olinkin hyvin pitkälti sitä mieltä, että sellaiseksi hän saa minun kohdallani jäädäkin.

Koko elokuva on sijoitettu pieneen Dogvillen kaupunkiin, jossa ei ole lainkaan visuaalista loistoa. Lavasteet ja kadunnimet on piirretty liidulla umpitasaiseen maahan. Koirankoppikin on ainoastaan neliö, jossa lukee Dog. Visuaalinen paniikki on alkumetreillä kovaa luokkaa. Lavasteiden puuttumiseen on erittäin hankala tottua, eikä katsoja tunnu pääsevän elokuvaan ”sisään” oikein millään tavalla. Näyttelijät tuntuvat elehtivän luonnottomasti, epä-elokuvamaisesti, ja kuvaus näyttäisi olevan päin ahteria.

Dogville on elokuva, jonka ensimmäiset 10 minuuttia naurattavat, onko tämä jokin vitsi? Seuraavat 20 minuttia tuskastuttavat, tekijät taitavat olla tosissaan. Tästä eteenpäin kiinnostuskäyrä kuitenkin nousee, ja lopussa katsoja on totaalisessa hurmiossa.

Penkistä ei kuitenkaan kannata nousta aivan heti. Ennenpitkää tuo neliö, jossa lukee Dog, alkaa tuntua koirankopilta, bush-teksti on sitten puska, ja siinä välissä kulkee selvästi jonkinasteinen hiekkatie. Näyttelijät eivät loppupeleissä näyttele lainkaan luonnottomasti, he näyttelevät luonnollisesti, aivan juuri niin kuin ihmiset reagoivat tilanteissa oikeastikin. Äänityöskentely on realismihakuista, suorastaan ahdistavan todentuntuista,

Dogvillen tarina on ilkeä ja paha. Nuori kirjailijalupaus Tom on yöllä kävelemässä Dogvillen pääkatua, kun hän kuulee läheisestä laaksosta laukauksia. Pian sieltä juoksee Nicole Kidmanin esittämä Grace, jota kaupunkilaiset sitten ryhtyvät piilottelemaan. Kun kaupungin seinille alkaa ilmestyä etsintäkuulutuksia Gracesta, alkaa kaupunkilaisten hyväntahtoisuus häipyä. Kukaan ei ole hyvä, kukaan ei säästy rankaisuilta. Alussa kaikki näyttäisi iloiselta ja toimivalta, mutta hiljalleen asiat alkavat mennä pieleen, ja pikkuhiljaa Grace-parkaa kuormitetaan rankemmin ja rankemmin. Jokainen tekee elokuvan aikana jotakin pahaa, ja saa maksaa siitä. Koska kyseessä on ainoastaan pieni kylä, oppii jokaisen asukkaan tuntemaan nimeltä ja kasvoilta hyvin nopeasti.

Näyttelijäsuoritukset ovat suorastaan mahtavia, Nicole Kidman on ainoa tunnettu nimi, loput ovat harmaita tuntemattomuuksia. On oltava ammattinäyttelijä, jos pystyy eläytymään rooliinsa vailla lavasteita ja rekvisiittaa tavalla, jolla Dogvillen näyttelijät sen tekevät.

Myönnettävä on, että Dogville ei sovi tavallisen happyhappy-joyjoy-elokuvan ahmijoiden katsottavaksi, se ahdistaa ja pelottaa. Sitä katsoessa tulee jatkuvasti halu päästä pois, ei niinkään sen takia että se olisi tylsä, mutta sen takia, että se ahdistaa julmuudellaan. Minulle kuitenkin on tärkeintä se, miltä tuntuu kun teatterista poistuu.

Tällöin tuntuu aivan mahtavalta. Dogville on klassikko.