007 Elä ja anna toisten kuolla

Elokuvan juoni on Bondille hyvin tyypillinen: Yli-ihminen Bond suoriutuu taas alussa jostain mahdottomasta tehtävästä jollain hauskalla tavalla, päätyen upeavartaloisen ja -naamaisen naisen kanssa hillittömän hauskaan seksiin. Sitten aina tuttu ja turvallinen luodinreikäkuva, joka päättyy ympyräfade-iniin.

Tällä kertaa Bond on verkottuneen mustan rikollisuuden jäljillä. Kananga, Yaphet Kotto, on San Moniquen pääministeri/diktaattori, joka pyörittää suvereenisti huumeviljelmiä voodoosaarella siinä sivussa. Bond-tyttönä keimailee tällä kertaa selvännäkijä Solitaire, Jane Seymour. Jaws ei valitettavasti ole ehtinyt vielä tähän elokuvaan, mutta mukana on kyllä sen mustaihoinen vastine, TeeHee (Julius W. Harris), varustettuna rautakädellä. Bondia keretään syöttämään krokotiileille, ampumaan lentokentällä, pelottelemaan voodoolla ja ajamaan hillittömän venetakaa-ajon, jossa esitellään myös parin Bondin sivutähti, sheriffi J.W. Pepper (Clifton James), idiootti vailla vertaa.

Elokuva on hyvää Bond-keskitasoa ja Roger Mooren debyytti Bondin rooliin. Moore onkin yrittänyt parhaansa ja on tuonut Bondille luontaista arvokkuutta ja pettämättömän huumorintajun, joka kaataa niin naiset kuin vastustajatkin.

Parhaan roolisuorituksen tekee ehdottomasti Moore, joka on todella antanut kaikkensa (ja se näkyy plussana). Surkeimmasta näyttelystä vastaavat Bond-tyttö Solitairen näyttelijä Seymour, jonka näyttelemisen teennnäisyys oksettaa suorastaan, sekä erikoistehoste haipatruuna jolla Bond Kanangan tappaa: en ole toistaiseksi nähnyt villeimmissäkään tosi-tvlähetyksissä, että ihminen voi täyttyä kuin ilmapallo, nousta kattoon ja poksahtaa! Suorastaan ihanaa, kumista menoa.

Kaikki Bondit mielestäni kärsivät TV:n 4:3-formaattiin laitosta, Live and let Die ei tee siinä poikkeusta, eli jos ei ole hankkinut Bond-elokuvien sarjaa tyhmänä juuri pari vuotta ennen DVD-leffojen tuloa, kannattaa digitaalidiski ostaa ehdottomasti mielummin.
Irvokkaalta tuntuu seurata silloista 70-lukulaista tyylikkyyttä ja miehen ihannekuvaa, mutta jos pystyy unohtamaan sen ja heittämään aivoista ainakin puolet pois, on elokuva ehdottomasti katsomisen arvoinen. Elokuvan jälkeen tulee hyvät fiilikset ja letkeä olotila jatkuu luultavimmin olohuoneessa, kun puoliksi syödyt sipsit on viety takaisin leipälaatikkoon. Guy Hamilton on tehnyt keskinkertaista, katsottavaa työtä.