Adaptation – Minun versioni

Näin jälkikäteen ajatellen Adaptation oli eriskummallinen kokonaisuus. Se yllätti toden teolla olemalla samaan aikaan vakava kuin hauskakin. Adaptationista jäi sellainen fiilis, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi sanoa: toisin sanoen se on jotain, mitä ei sanotuksi saa.

Adaptation on Spike Jonzen uusin elokuva. Jonze ei ole mikää outo nimi ainakaan minulle, sillä mies on ohjannut aiemmin mm. Being John Malkovichin, joka oli kertakaikkiaan mahtava elokuva. Lisäksi Jonze on erityisesti kunnostautunut musiikkivideoiden saralla ohjaten mm. Beastie Boysia, Björkiä ja R.E.M.:iä. Mielestäni Jonzen kannattaisi todellakin keskittyä enemmän tekemään elokuvia ja mieluummin vielä käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin kanssa, jonka tekstin pohjalta loistava Being John Malkovich syntyi. En tiedä, että onko oikein sanoa tätä, mutta Adaptationia voisi oikeastaan hyvällä syyllä sanoa Kaufman-elokuvaksi tai Jonze-Kaufman-elokuvaksi, sillä niin hyvää työtä nämä miehet tekevät omalla sarallaan.

Charlie Kaufman on mielenkiintoinen käsikirjoittaja. Adaptationiin hän on sijoittanut päähenkilöksi itsensä! Tämä on joko äärettömän itsetietoinen tai sitten mahdottoman itseironinen teko, sillä Nicolas Cagen näyttelemä Charlie Kaufman on kertakaikkiaan loistava hahmo. Mukavaa nähdä, että käsikirjoittaja-Kaufman on koonnut itsensä Human nature -flopin jälkeen kasaan ja tehnyt Adaptationiin tukun loistavia hahmoja Being John Malkovichin tapaan. Kiinnostavin hahmoista on tietenkin Kaufman itse, jota todellakin näyttelee loistava Nicolas Cage. Itse asiassa Cage vetää tuplaroolin, sillä hän näyttelee myös Kaufmanin kaksoisveljeä Donaldia.

Cage on roolissaan kerrassaan ylivoimainen: onkin suuri vääryys, ettei miestä huomioitu Oscar-kisassa tai edes Golden Globe kisassa. Tämä on sinänsä ihmeellistä, sillä Cooper sai sivuroolistaan sekä Globen että Oscarin ja Streepkin nappasi itselleen Globen. Cagen roolia on oikeastaan vaikea selittää, mutta todettakoon, että tuplaroolia on erittäin vaikea vetää ja juuri siinä Cage onnistuu ylivertaisesti. Toisaalta Cagen näyttelemä Charlie on lähes neuroottinen, hikoileva, ujo ja ihmiset luotaan pois työntävä sosiaalisesti rajoittunut kun taas Cagen näyttelemä Donald on kuin Charlien vastakohta: sympaattinen, seurallinen ja positiivinen, joka vetää ihmisiä luokseen kuin kärpäsiä. Kontrasti on Cagen roolien välillä niin harkittu ja silmiinpistävä, ettei se voi olla naurattamatta. Siksipä Cagen tuplarooli onkin huolellisesti laskettu ja pelkästään se tekee elokuvasta kiinnostavan.

Myös jo kerrran mainitut sivuroolit olivat mainioita. Varsinkin Cooper on roolissaan etuhampaamattomana John Larochena kertakaikkiaan upea. Maailmaa vihaava, jatkuvasti uusiin asioihin hurahtava ja sittemmin ne hylkäävä Laroche on ehkä Cooperin paras rooli. Cooper ottaa katsojansa tavalla, josta moni nykynäyttelijä voisi ottaa oppia: hän tekee sen tyylillä. Kaiken ei tarvitse olla tyylikästä, vaan tukkaa voi jättää pesemättä, parran voi jättää ajamatta ja pienen kaljamahan alunkin saa näyttää. Oscar-palkinto ei todellakaan tullut mistään tyhjästä.

Toisessa sivuroolissa oleva Meryl Streep on vähän pliisu, ja minusta hänet olisi voinut jättää palkitsematta Golden Globe -gaalassa. Streepillä on kyllä mainioita ilmeitä, vuorosanoja ja kohtaukset, joissa hän näyttelee, ovat mainioita, mutta se jokin Streepiltä puuttuu. Tosin minun mielestäni Streepiltä on aina puuttunut näyttelemisestään se jokin ja tämäkään elokuva ei ole mikään poikkeus. Tosin Streepin puolustukseksi on sanottava se, että Adaptationissa hänen roolinsa on parhaita koko hänen uraltaan -niin pitkä kuin se onkin.

Adaptationin juoni on mainio. Charlie Kaufman (Cage), joka kirjoitti Being John Malkovich -elokuvan, saa työkseen tehdä käsikirjoitus Susan Orleanin (Streep) kirjasta, joka käsittelee jollain tapaa vain orkideoja. Tai ainakin siihen tulokseen lähes neuroottiseksi käyvä Charlie tulee. Aika kuluu ja käsikirjoitusta ei synny. Charlie matkustaa mielikuvissaan Susanin pään sisälle yrittäen nähdä kirjan takana olevan ajatuksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Loppujen lopuksi ainoaksi järkeväksi mahdollisuudeksi näyttää muodostuvan itse kirjailijan tapaaminen…

Adaptationin juoni on aluksi erittäin sekava. Siinä on vaikeaa erottaa “todellisuutta” -jos sellaista edes on- ja satua toisistaan. Kaikki lyö kuitenkin yhteen jossain vaiheessa ja sekavuuden tilalle tulee järjestys, joka kuljettaa elokuvaa vääjäämättömään loppuunsa. Valitettavasti katsojan silmissä juoni ei täysin onnistu, sillä elokuvan lopulta odottaa ehkä hieman liikaa ja lopulta päätös tuntuukin vähän vaisulta. Tämä on harmillista, sillä Adaptationin mahtavan lkupuolen jälkeen elokuva tuntuu euforisen hyvältä. Adaptation kasvaa jotenkin väärinpäin: se aloittaa ikään kuin suuresta ja “pienenee” loppua kohti. En osaa selittää sitä, mitä tarkoitan, mutta tuolta minusta tuntui. Adaptation on jonkinlainen tunteiden sekamelska, joka yrittää oikeasti porautua katsojan pään sisälle saavuttaen katsojaansa kanssa jonkinmoisen yhteisymmärryksen tyyliin: “näinhän sen piti mennä”.