Chicago

Varasin sitten ihan ex tempore liput Chicagoon. Minulla oli kieltämättä kovat ennakko-odotukset, johtuen varmaankin Chicagon 13:sta Oscar-ehdokkuudesta. Pomppasin saliin pienen kurkkukivun ja nuhan kourissa, ja vaikka olikin melko hirvittävä koko elokuvan ajan, en usko sen vaikuttavan mielipiteeseeni elokuvasta. Chicago sukeltaa 1920-luvun Chicagoon, jossa jazz-saralla tunnettu Velma Kelly (Zeta-Jones) ja hänen kova ihailijansa Roxie Hart (Zellweger) päätyvät samaan vankilaan. Murhasta istuva Roxie palkkaa avukseen kieron ja taitavan asianajajan Billy Flynnin (Gere). Näin alkaa Velman ja Roxien taistelu lehtien palstatilasta.

Chicagon näyttelijäkaarti on todella loistava. Etenkin Billy Flynn on todella loistelias hahmo ja Richard Geren pärstä sopii kuvaan erinomaisesti. Zeta-Joneskin omaksuu oivasti kyynisen Velma Kellyn roolin. Zellwegerkin suoriutuu moitteettomasti julkisuudenjanoisen Hartin pöksyissä. Chicagossa käytetään visuaalisuutta hyväksi todella taitavasti. Jokaiseen mahdolliseen rakoon on onnistuttu vetämään pientä koreografiaa ja tehokasta 1920-luvun jazzia. Kieltämättä esim. Flynnin oikeudessa vetämä steppausnäytös on taitavasti toteutettua tavaraa ja hauskaa katseltavaa, mutta elokuvan pörätiessä pelkästään tällaisten esitysten ympärillä, käy se hieman pitkäveteiseksi. Tätä soppaa keventämään siihen on suollettu todella hienoa huumoria.

Jazzin ystävänä täytyy sanoa, että Chicagon musiikki ja koreografia ovat todella taitavasti valittuja ja iskeviä. Chicago on toteutettu näyttävästi ja taitavasti. Käsikirjoituskaan ei ole huono ja kieltämättä siihen on sovellettu taitavasti myös huumoria. Chicagon ongelmaksi muodostuukin sen ylipitkät tanssi- ja lauluosuudet. Tämä elokuva ei iskenyt minuun, eikä ole mikään muukaan musikaali vielä sitä tehnyt.

Hyvää:
– Tyylikäs
– Näyttely
– Musiikki
Huonoa:
– Tylsä/ylipitkä